Parhaimmillaan Lotta Svärdin jäsenistöön oli kuulunut joka kolmas suomalainen nainen. Mikä sitoi lottia tukemaan maanpuolustustyötä vapaaehtoisesti? Entä miltä järjestön lakkautus jatkosodan jälkeen lotista tuntui? Näihin kysymyksiin historioitsija Maritta Pohls vastaa Arkistopodin jaksossa, joka aloittaa kuusiosaisen sarjan Lottamuistoja.
Lottien muistoissa ikävät asiat sivuutetaan “hirmu nopeasti”, historioitsija Maritta Pohls sanoo Arkistopodin haastattelussa, joka aloittaa uuden, kuusiosaisen Lottamuistoja-sarjan.
Järjestön lakkautus jatkosodan jälkeen oli Pohlsin mukaan “valtava isku naisten kasvoille”; yhtäkkiä heidän tekemäänsä työtä ei pidetty minkään arvoisena. Puhumattomuus ja kieltäminen vaivasivat lottia kuten veteraanejakin.
Parhaimmillaan Lotta Svärdin jäsenistöön oli kuulunut joka kolmas suomalainen nainen. Mikä sitoi lottia tukemaan maanpuolustustyötä vapaaehtoisesti? Entä miltä järjestön lakkautus jatkosodan jälkeen lotista tuntui?
Sarjan seuraava osa julkaistaan 14.4. Tulevissa osissa käymme läpi Lotta Svärdin historiaa Kansallisarkistosta löytyvien aineistolöytöjen kautta.
Jakson kuva: Radioaseman viestilotta työssään, Nurmoila. Kuvaaja: Aavikko (SA-kuva)
Musiikki: Axletree - The Hare in the Moon
Attribution 4.0 International (CC BY 4.0)
https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/
Maritta Pohls: Yksi minun haastateltava kertoi, että heillä oli kotona rasia, jossa oli äidin hienoimpia nenäliinoja ja koruja. Pikkutyttönä hän oli penkonut rasiaa ja sieltä pohjalta oli löytynyt lottamerkki ja -hihanauha. Hän oli kysynyt äidiltä, että ”mitä nää on?”. Äidin vastaus oli, että ”paneppa ne pois”. Kieltäminen ja vaikeneminen oli niin isoa. Onhan se ollut henkisesti tosi traumaattinen asia. Samaan aikaan kuvittelen, että ne lotat, joita on jälkeenpäin haastateltu, ovat olleet tosi ylpeitä siitä mitä on tehty mutta siitä ei ole voinut puhua.
[Musiikkia] Välisoitto
Kare Salonvaara: Lottien muistoissa ikävät asiat sivuutetaan “hirmu nopeasti”, sanoo historiantutkija Maritta Pohls. Järjestön lakkautus jatkosodan jälkeen oli hänen mukaansa “valtava isku naisten kasvoille”; yhtäkkiä heidän tekemäänsä työtä ei pidetty minkään arvoisena. Puhumattomuus ja kieltäminen vaivasivat lottia kuten veteraanejakin.
Kare Salonvaara: Parhaimmillaan Lotta Svärdin jäsenistöön oli kuulunut joka kolmas suomalainen nainen. Miksi järjestö oli kasvanut niin nopeasti sisällissodan jälkeen? Mikä sitoi lottia tukemaan maanpuolustustyötä vapaaehtoisesti? Entä miltä järjestön lakkautus jatkosodan jälkeen lotista tuntui? Näihin kysymyksiin Maritta Pohls vastaa tässä Arkistopodin jaksossa, joka aloittaa kuusiosaisen sarjan Lottamuistoja.
Kare Salonvaara: Pohlsia haastattelee Kansallisarkiston tiedottaja Sari Häkkinen.
Kare Salonvaara: Lähdemme matkalle lottien historiaan. Minä olen Kare Salonvaara ja sinä olet tervetullut mukaan kuuntelijaksi.
[Musiikkia] Välisoitto
1
Sari Häkkinen: Tervetuloa Arkistopodin haastatteluun filosofian tohtori Maritta Pohls. Sinä olet tehnyt tutkimusta Lotta Svärd -järjestön historiasta ja merkityksestä suomalaiselle yhteiskunnalle. Tässä haastattelussa käydään läpi järjestön historian eri vaiheita.
Sari Häkkinen: Kertoisitko ihan alkuun, millainen oli se asenneympäristö ja olosuhteet, joihin Lotta-järjestö perustettiin? Useinhan järjestöä kuvataan nimenomaan suojeluskuntaliikkeeseen ja porvarilliseen Suomeen sitoutuneeksi.
Maritta Pohls: Asia on juuri näin. Lotta Svärd -järjestö perustettiin sisällissodan jälkeen, oikeastaan vuonna 1919, mutta tietynlaista järjestäytymistä oli jo sisällissodan aikana, kun naiset auttoivat valkoisen puolen joukkoja.
Maritta Pohls: Suomihan oli juuri itsenäistynyt eikä Suomella ollut omaa armeijaa tai armeijan reserviä, ei oikeastaan mitään omaan armeijaan liittyvää. Sen takia suojeluskuntajärjestö jatkoi toimintaansa sodan jälkeen. Se muodosti ikään kuin armeijan reservin, ja koska Suomi oli kuitenkin aika köyhä maa, niin armeija ja armeijan reservi tarvitsivat harjoituksiinsa tietynlaisia vaatteita ja kahvitusta, ja sen takia suojeluskuntajärjestö nimenomaan innosti Lotta Svärd -järjestön perustamiseen. Varsinainen perustamiskokous oli vuonna 1921.
2
Sari Häkkinen: Millaiset järjestötoiminnan perinteet siivittivät lottien toimintaa?
Maritta Pohls: Suomihan on niin sanotusti “järjestöjen luvattu maa”. Se johtuu siitä, että meillä kansallisvaltiota alettiin rakentaa nimenomaan järjestötoiminnan kautta. Koska säätyvaltiopäivät ei sillä tavalla toiminut, monia asioita edistettiin erilaisten seurojen – nuorisoseuraliikkeen, raittiusliikkeen ja niin edelleen – kautta, joten meillä oli aika luonnollinen perinne myös maanpuolustustyössä järjestäytyä heti yhdistyksiksi. Suurin osa näistä [lottien] paikallisista toimijoista, erityisesti johtoportaasta, oli ollut jo mukana erilaisissa paikallisissa seuroissa kuten Suomalaisessa seurassa ja niin edelleen – he osasivat tämän järjestötoiminnan perinteet tosi hyvin.
3
Sari Häkkinen: Lotta Svärdistä tuli varsin nopeasti Suomen suurin naisjärjestö. Mihin nopea kasvu perustui?
Maritta Pohls: Siinä on varmasti monta tekijää. Ensinnäkin Lotta Svärd -järjestö sitoutui niin vahvasti suojeluskuntiin. Toisaalta monilla paikkakunnilla miesten alkuinnostus alkoi laantua ja sitten naiset ylläpitivät innostusta. Varmasti toinen asia oli, että Lotta Svärd -järjestö oli sisällissodan voittaneen valkoisen puolen järjestö. Totta kai, kun maassa ol ollut sisällissota, niin oli myöskin pelkoa, että entä jos tämä tapahtuu uudestaan; se pelko varmaan siivitti valkoisen puolen miehiä ja naisia järjestäytymään.
Maritta Pohls: Suomi oli juuri itsenäistynyt maa. Meillä oli kansallistunnetta ideologisesti viety niin pitkän aikaa jo eteenpäin, että ihmiset olivat todella isänmaallisia – haluttiin myöskin tehdä jotakin itsenäisen Suomen hyväksi. Myöskin hallitusmuoto vuodelta 1919 edellytti, että jokainen suomalainen osallistuu jollakin tavalla maanpuolustustyöhön. Se oli yksi indikaattori siihen, että naistenkin tulee osallistua maanpuolustustyöhön – ei aseellisesti, mutta tukitoimilla.
4
Sari Häkkinen: Arkistopodin myöhemmissä jaksoissa kuulemme myös Lottatyttöjen ja pikkulottien kuvauksia siitä, minkälaista järjestötoiminta oli nuorten tyttöjen näkökulmasta, kun he vähitellen kasvoivat vastuunalaisempiin tehtäviin. Miten merkittävää oli se, että tytöt tulivat mukaan Lotta Svärdin toimintaan jo hyvin nuorella iällä?
Maritta Pohls: Lotta Svärdin tyttötyö alkoi 1930-luvun alussa, kun Fanni Luukkosesta tuli Lotta Svärd -järjestön puheenjohtaja ja hän lähti viemään sitä [tyttötyötä] aktiivisesti eteenpäin. Se ei itse asiassa – sotahan syttyi 1939 – kerennyt kauhean kauan toimia, mutta sillä oli tosi suuri merkitys sodan aikana, koska aina oli uusia sukupolvia tulossa erilaisiin [lottien hoitamiin] tukitehtäviin. Toki se oli tärkeää isänmaallisen kasvatuksen näkökulmasta.
Maritta Pohls: Jos palataan edelliseen kysymykseen, että miksi Lotta Svärd kasvoi niin kovasti, niin se liittyy tietyllä tavalla tähän tyttötyöhön. Maaseudulla pienissä yhteisöissä oli sosiaalinen paine kuulua lottiin, koska monet opettajat toimivat lotissa ja innostivat koulutyttöjä. Lotta Svärd -järjestö myös tarjosi maaseudun naisille mielekästä yhteistoimintaa: jotkut pääsivät koulutuksiin ja oli erilaisia leirejä.
Maritta Pohls: Enkä minä väheksy sitäkään, että jos on suojeluskunnan harjoitukset ja siellä on paljon nuoria miehiä, niin herranjestas, kyllähän nyt nuoret naiset tosi mielellään menevät sinne kahvia keittämään, kun se on paikka, jossa voi tavata näitä nuoria miehiä.
5
Sari Häkkinen: Oliko lottatyö kaupungeissa jotenkin erilaista kuin maaseudulla?
Maritta Pohls: Kyllä se oli erilaista, erityisesti Helsingin seudulla. Lottatyöhön liittyi voimakas sitoutuminen, ja jossain vaiheessa 1930-luvulla tuli jopa sääntö, että jokaisen lotan täytyy antaa 50 tuntia työtä järjestölle. Helsingissä oli totuttu naisjärjestötoimintaan, jossa käydään kokouksissa silloin kun huvittaa, ja oli vaikeaa saada läpi työhön ja palvelukseen sitoutuminen – sympatisoitiin, mutta ei haluttu tehdä varsinaista työtä. Sen sijaan maaseudulla se oli jotenkin ihan luonnollista, että kaikki myöskin kiltisti täyttivät velvollisuutensa lottana.
6
Sari Häkkinen: Järjestäytynyt toiminta edellyttää tietysti myös hyvää johtajuutta. Minkälaisia henkilöitä lottajärjestön johdossa oli?
Maritta Pohls: Lotta Svärd -järjestön johtajat olivat hyvin verkostoituneita, koulutettuja, keskiluokkaisia, keski-ikäisiä naisia, kun taas jäsenistö oli pääasiassa maaseudulla asuvia nuoria naisia. Siinä oli tietynlainen hierarkkinen rakenne koko organisaatiossa. Järjestö kerkesi periaatteessa toimia noin parikymmentä vuotta ennen kuin sota alkoi ja siinä sen parinkymmenen vuoden aikana ennätti tapahtua jo jonkin verran muutoksia, että ehkä yhä nuoremmat naiset ottivat johtajuustehtäviä, mutta aluksi ne olivat todellakin keskiluokkaisia kaupunkilaisia naisia.
Maritta Pohls: Yksi todella tärkeä tekijä lottajärjestön menestymisen takana olivat naiset, jotka johtivat paikallisia lottaosastoja. Lotta Svärd -järjestöhän oli organisoitu niin, että oli valtakunnallinen keskusjohtokunta ja puheenjohtaja, joka oli 1930-luvulla kuuluisa Fanni Luukkonen. Sitten oli muonitusjaosto, lääkintäjaosto, varusjaosto ja keräys- ja kansliajaosto, ja keskusjohtokunnassa oli jokaisen jaoston valtakunnallinen jaostopäällikkö.
Maritta Pohls: Sitten oli piirit ja piireissä oli piirin johtokunta ja jokaisessa piirissä oli näiden neljän jaoston se piiripäällikkö ja sitten oli paikallisosastot, jossa oli taas puheenjohtaja ja jokaisen toimijaoston päällikkö.
Maritta Pohls: Lääkintäjaoston paikalliset päälliköt olivat usein koulutukseltaan sairaanhoitajia. Tai sitten oli paikallisen lääkärin puoliso, jonka katsottiin myöskin meritoivan. Sitten tosi paljon näitä paikallisia johtajia, he olivat opettajia, joilla oli tietysti hyvä kontakti tosi laajasti oppilaisiin ja heidän vanhempiinsa.
Maritta Pohls: Sen lisäksi, mikä oli sitten sodan aikana todella tärkeää oli se, että naisethan toimi kaikissa muissakin. He toimivat Mannerheimin lastensuojeluliitossa paikallisosastossa ja seurakunnan kirkkovaltuustossa, tai kunnanhallituksessa, tai missä tahansa paikallisissa yhdistyksissä. Sitten kun sodan aikana yhteistoimin organisoitiin naisten toimintaa siellä paikallistasolla – nyt en puhu niistä lotista, jotka lähtivät komennukselle vaan niistä lotista, jotka tekivät yhteiskunnallista työtä – niin verkosto oli jo valmiina.
Maritta Pohls: Voisin nostaa sieltä joitakin tyyppejä ainakin valtakunnan tasolta. Kaikki tietysti tuntevat Fanni Luukkosen, eikä nyt hänestä sen enempää, mutta sitten toinen tämmöinen [kiinnostava] henkilö, häntä sanotaan lottien talousneroksi, oli Maja Genetz. Hän oli siis Nikolajeffin autoliikkeen toimitusjohtaja. Hän toi Buickeja ja Chevroletteja Suomeen ja hän oli Suomen Automobiililiitossa yhtenä harvana naisjäsenenä.
Maritta Pohls: Automobiililiitto taas teki suomen matkailijayhdistyksen kanssa tosi paljon yhteistyötä. He pyrkivät samalla lisäämään suomen autoistumista, mutta myöskin matkailua Suomessa. Kun hän oli bisneksessä itse, niin hän osasi kaiken tämän, Se oli ihan määrätietoinen bisnesidea, että sitä kautta hankitaan Lotta Svärd -järjestölle varoja. Se oli tosi tärkeää, koska järjestöllähän ei ollut mitään muuta kuin ne itse hankitut varat.
Maritta Pohls: Ensimmäiset kioskit perustettiin ja kahvilat 1932–1934, sitten tuli sota. Esimerkiksi Imatralla kosken partaalle rakennettiin lottakahvila, ja mikä siinä oli vielä tosi hyvä, että joka puolella oli samanlainen hyvä henki niin kuin Imatralla. Paikallinen teollisuuslaitos luovutti tontin ja usein luovutettiin rakennusaineita ja tehtiin työ ilmaiseksi, koska se hyvä henki oli joka puolella. Imatrallakin se [lottakahvila] kerkesi toimia pari vuotta, ja sitten sodan aikana sitä yritettiin vielä pitää toiminnassa, mutta sitten pommi särki niin paljon seiniä, ettei enää pystytty. Sillä tavalla kävi tosi monille lottakahviloille.
Maritta Pohls: Imatralla kuitenkin sitä pystyttiin korjaamaan ja siinä vaiheessa kun Lotta Svärd järjestö lopetettiin, kahvila lahjoitettiin paikallisille Martoille, mikä oli tosi tyypillistä. Savonlinnassa edelleenkin Punkaharjun asemalla voi käydä ostamassa lottakioskista jäätelöä.
Maritta Pohls: Tämä oli merkittävä bisnesidea, jonka nimenomaan Maja Genetz toi lotille. Sitten siellä oli totta kai esimerkiksi Suoma af Hällström, joka johti lääkintäjaostoa. Hän oli lääkäri koulutukseltaan ja teki koko ajan suojeluskuntalääkärin kanssa yhteistyötä.
Maritta Pohls: von Bonsdorff, joka oli suojeluskuntien lääkäri, ja af Hällström, joka oli Lotta Svärdin lääkintäjaoston päällikkö, miettivät yhdessä tätä asiaa vähän laajemmin toimikunnan kanssa. He tulivat siihen tulokseen, ettei ole mitään järkeä, että lottia koulutetaan antamaan ensiapua sodan aikana; lottia tarvitaan muissa tehtävissä. Se oli tietysti vähän semmoinen pettymys ehkä, koska jotkut sieltä lääkintäjaoston piiristä halusivat olla tämmöisiä sankarittaria, jotka menevät haavoja sitomaan, eikä ehkä haavoittuneita ja leikattuja pesemään sitten sairaalassa.
7
Sari Häkkinen: Sanoit, että lottajärjestön jäsenet olivat tyypillisesti maaseudulla asuvia nuoria naisia. Muuttuiko jäsenistö 20-luvulta 30-luvulle tultaessa tai sitten sodanaikaan tultaessa?
Maritta Pohls: En näe, että muuttui. Lotta Svärd -järjestö, toisin kuin monet muut järjestöt, lähti suunnilleen yhtä aikaa liikkeelle sekä kaupungeissa että maaseudulla. Useimmat järjestöthän lähtevät [liikkeelle] ensin kaupungeissa ja sitten ne leviävät maaseudulle. Suurin muutos oli vuonna 1939 kun Lotta Svärd -järjestö ja Työläisnaisliitto tekivät sopimuksen siitä, että työläisnaiset voivat kuulua Lotta Svärd -järjestöön.
Maritta Pohls: Sitten kun perustettiin Vapaa Huolto ja Suomen Huolto, haluttiin jollain tavalla liennyttää sisällissodan rajalinjoja. Sitä tehtiin toki monessa muussakin politiikassa. Kyösti Kalliolle, joka oli silloin presidenttinä, oli tärkeää se yhteisen polun ja konsensuksen löytäminen Suomessa. Myös Lotta Svärd -järjestö toimi näin, että sosiaalidemokraattiset naiset voivat toimia myös lottatehtävissä. Sitä en tiedä, kuinka yleistä se oli. Se ei ehkä ollut sitten loppujen lopuksi puolin ja toisin kauhean hyväksi – tai ehkä nimenomaan työläisnaisten puolelta ajattelisin, että se ei ollut kauhean sopivaa mennä sinne ”lahtarijärjestöön”, mutta lotat ottivat kyllä mielellään kaiken avun vastaan.
8
Sari Häkkinen: Varmasti se asia, mikä lotista tavallisimmin tunnetaan, on heidän työnsä sodan aikana. Osa heistä työskenteli esimerkiksi sotasairaaloissa rintaman lähellä, osa taas kotirintamalla. Millaisissa tehtävissä lotat työskenteli ja mikä heidän roolinsa oli rintamaolosuhteissa ja sotasairaaloissa?
Maritta Pohls: Lotathan tarjosi armeijalle muonituspalveluja; armeija osti lotilta muonituspalveluja. Sen lisäksi lotat piti niin sanottuja lottakanttiineja rintamalla ja samalla tavalla myöskin sotilaskotisisaret piti sotilaskotikahviloita. Lottia oli tietysti paljon enemmän kuin sotilaskotisisaria.
Maritta Pohls: Tämä ruoanlaitto tiettyinä viikkoina ja kuukausina oli ihan uskomatonta kuinka paljon pystyttiin ruokkimaan päivässä ihmisiä. Niitä sotilaita, jotka tuli toiseen suuntaan ja niitä evakkoja jotka tuli toiseen suuntaan. Siinä kyllä tarvittiin kaikki mahdollinen apu, koska pyrittiin tarjoamaan 3 ruokaa. Kaikki soppatykit mitä Lotta Svärd järjestöllä oli, oli jo annettu armeijalle, että sen takia ne ruuat tehtiin jossakin tehtaan saunojen muuripadoissa. Sitten ne piti vielä kerätä jostakin. Ei ollut mitään ruokavarastoja, niin siihen tarvittiin kaikki mahdolliset kynnelle kykenevät, naiset ja lapset ja toki vanhemmat suojeluskuntalaiset myöskin.
Maritta Pohls: Jos ajatellaan lääkintää niin lääkintätoimihan tapahtui sota-aikana niin, että oli joukkosidontapaikat; oli kenttäsairaalat, jossa tehtiin kaikkein kiireellisimmät operaatiot; oli sotasairaalat, jonne vietiin kenttäsairaaloista pidemmäksi aikaa sairaalahoitoa vaativat potilaat. Lisäksi oli toipilaskodit. Oli paljon ihmisiä, jotka olivat menettäneet kotinsa – heillä ei ollut kotia, jonne palata toipumaan. Tai sitten [ihminen] saattoi olla niin huonossa kunnossa, että kotiolosuhteet kantovesine kaikkineen, niin se ei ollut mahdollista se toipuminen [kotona]. Oli tavallaan neljä erilaista tasoa.
Maritta Pohls: Talvisodan aikana lotat toimivat vielä kenttäsairaaloissa, mutta jatkosodan aikana ainoastaan sotasairaaloissa – sotasairaala ei ole rintamalla vaan rintaman ulkopuolella. Sotasairaalassa palveltiin kotijoukkoja, mutta siellä oltiin kuitenkin komennuksella. Komennuksen voi saada joko kenttäarmeijalta tai kotijoukoilta. Lotat tekivät ensisijaisesti niin kuin nykyisin sanottaisiin lähihoitajan töitä, heillähän ei ollut sairaanhoitoalan ammattikoulutusta monellakaan – eikä Lotta Svärd -järjestö kurssittanut sellaiseen. Punaisen ristin rekisteristä tulleet sairaanhoitajat hoitivat sairaanhoitajan tehtäviä.
Maritta Pohls: Varustyötä tehtiin kotijoukoille ensisijaisesti, mutta sitä saatettiin tehdä tuolla kenttäolosuhteissa ja paljon tehtiinkin. Jossakin luin sellaisia kuvauksia, että kun oli näitä kaatuneiden ja haavoittuneiden varusteita, niin pestiin jossakin, oliko se nyt Suomussalmen rannassa ja vesi oli värjäytynyt ihan punaiseksi. Ensinnäkin se oli työnä tosi vaativaa ja sitä tehtiin tietenkin paljon. Suomihan oli täysin saarroksissa. Meille ei tullut ulkomailta mitään, kaikki jouduttiin käyttämään uudestaan ja myöskin armeijan varusteet pestiin ja paikattiin ja lähetettiin takaisin rintamalle. Varustyö oli itse asiassa tosi tärkeä työsara.
Maritta Pohls: Se mistä puhutaan paljon, on ilmavalvonta – ehkä sen takia, että siihen liittyvät dramaattisimmat tarinat sota-aikana ja ehkä pelottavimmat hetket jossakin ilmavalvontatornissa. Monet muistelevat talvisodan aikaista kylmyyttä. Ja kaikki kanslia- ja toimistotehtävät, jotka tuli tosi suurena yllätyksenä – Lottajärjestöhän ei ollut varautunut niihin, ja niihin tarvittiinkin yhtäkkiä todella paljon henkilökuntaa. Lotta Svärd -järjestö aloitti laajamittaisen koulutuksen ja perusti toimisto- ja viestijaoston välirauhan aikana, kun sääntöjä uusittiin.
Maritta Pohls: Tässä näin lyhyesti jotain niistä tehtävistä. Muonituksesta toki puhutaan paljon ihan sen takia, että muonituslottia oli kaikkein eniten.
9
Sari Häkkinen: Tehtävät oli siis todella monipuolisia ja haastaviakin. Millä tavalla lotat olivat valmistautuneet näihin tositoimiin, vai pystyikö niihin valmistautumaan?
Maritta Pohls: Osaan oli valmistauduttu tosi hyvin. Lotta Svärd -järjestöhän oli aloittanut koulutuksen jo 1920-luvun puolivälissä viimeistään, toki ensimmäiset kurssit järjestettiin jo 1921 Artjärvellä, mutta se [koulutus] saatiin kunnolla ponnistettua vauhtiin 1920-luvun loppupuolella. Se johtui tietysti siitä, että kaikkihan maksoi ja niitä varoja piti kerätä, ja niitä kerättiin muun muassa tähän. Koko koulutus tehtiin naisten keräämillä varoilla.
Maritta Pohls: Muonitus- ja lääkintäkoulutus oli niitä tärkeimpiä. Muonituskoulutus sen takia, että monet osastot hankkivat soppatykin ja sen soppatykin käyttäminen piti opetella. Kun sota-aikana mentiin rintamalle, niin muonituspisteessä saattoi olla eri puolilta Suomea lottia ja kaikkien piti toimia samalla tavalla. Muutenhan siitä olisi syntynyt hirveä riita, jos torniolaiset olisivat sanoneet, että me olemme tottuneet tekemään tällä tavalla [nauraa] ja paimiolaiset olisivat tottuneet tekemään ihan toisella tavalla.
Maritta Pohls: Lottajärjestö piti tärkeänä sitä, että kaikki saavat saman koulutuksen – samalla tavoin lääkintäjaoston koulutus. Ne olivat kaksi tärkeintä koulutusaluetta 1920-luvulla. Pikkuhiljaa alettiin järjestää muita koulutuksia kuten viesti- ja hevoshoitokoulutuksia. Kansliakoulutusta oli jo hieman aikaisemminkin, mutta välirauhan aikana, siis sotaolosuhteissa, Lotta Svärd -järjestö vielä polkaisi käyntiin laajamittaisen toimisto- ja viestitehtävien koulutuksen.
Maritta Pohls: Jos vielä sanon näistä toimisto- ja viestitehtävistä, niin esimerkiksi puhelimen hoitaminen oli tosi tärkeä asia. Talvisodan aikana puhelinkeskuksiin yritettiin haalia, et jos joku oli ollut kesätöissä jossakin vähän vastaavassa, niin sitten saatiin auttamaan siellä puhelinkeskuksessa. Jatkosodan aikana se alkoi olla yhä ammattimaisempaa. Imatran valtionhotellissa oli puhelinkeskus, ja sehän oli iso viestikeskus, yksi Suomen suurimmista. Viestinvälitys oli hirveän tärkeää, että se menee just oikein ja sitä piti harjoitella.
Maritta Pohls: Toinen oli ilmavalvonta, nuoria tyttöjä komennettiin ilmavalvontatehtäviin. Heillä ei ollutkaan mitään koulutusta ja heille annettiin pikakoulutus. Sehän ei ole mikään helppo homma sekään, koska täytyi tietää tuulet ja pilvet ja lentokonetyypit – ilmavalvojan yhteisön turvallisuus oli sen varassa, minkälaista viestiä hän sieltä tornista lähettää. Sen lisäksi täytyi tietysti vielä osata lähettää se viesti. Vaativiin tehtäviin jouduttiin.
10
Sari Häkkinen: Lotat toimi tiiviissä yhteydessä maanpuolustusorganisaation kanssa. Minkälainen suhde tämä oli? Oliko se kitkaton?
Maritta Pohls: Kyllä se periaatteessa oli kitkaton. Maanpuolustuslakia rukattiin oikeastaan 1930-luvun puoliväliin asti. Sitä koko ajan viilattiin yhä tehokkaammaksi, ja lotat oli koko ajan tietoisia siitä, minkälaisia uudistuksia on tulossa. Sitä kautta pystyi sovittamaan omaa toimintaansa ja omaa koulutusjärjestelmäänsä puolustusvoimien uudistuksiin. Vuonna 1934 luotiin alueellinen liikekannallepanojärjestelmä, jossa lotilla oli jo ihan määrätty rooli, että jokaisella alueella täytyy olla tietty määrä tiettyyn tehtäviin koulutettuja lottia. Sitä kautta voi sanoa että, lotat oli hyvin vahva osa puolustusvoimia.
Maritta Pohls: Erityisesti sodan aikana monet piirit valittivat siitä, että kotijoukkojen esikunta ja kenttäarmeijan toimijat antoivat lotille käskyjä, jotka olivat vähän “ex tempore” annettuja ja saattoivat olla lottajärjestön oman ohjeistuksen vastaisia. Ei aina tiedetty siellä paikallisella tai piiritasolla, että kuinka pitää toimia. Esimerkki jälleen kerran Etelä-Karjalasta, muistaakseni Kouvolan alueelta: erästä vaatekorjaamoa koko ajan siirrettiin paikasta toiseen suojeluskunnan tieltä ja välillä johonkin kylmiin rakennuksiin. Arvostus ei ollut ihan sellaista huippuluokkaa. Siinä oli tietysti monta toimijaa, niin tiedonkulkukaan ei ollut ihan huippuluokkaa.
Maritta Pohls: Vielä näistä yhteyksistä Suomen sotilasorganisaatioon voisi sanoa, että useinhan saattoi Lotta Svärd -osaston puheenjohtaja tai keskeinen toimija olla paikallisen suojeluskuntaosaston keskeisen toimijan puoliso. Muutenkin nämä paikalliset yhteydet olivat läheiset. Jos paikallisen lottaosaston muonituspäällikkö sai suojeluskunnalta käskyn tehdä jotakin, ja käsky oli ristiriidassa sen kanssa mitä valtakunnallinen Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunta ohjeisti, niin oltiin aika vaikeassa tilanteessa.
Maritta Pohls: Se, että kaikki osastot saatiin toimimaan keskusjohtokunnan ohjeistuksen mukaisesti, oli tosi iso vääntö Lotta Svärd -järjestössä. Se on tietysti aivan ymmärrettävää, koska toiminta tapahtui paikkakunnilla ja ne paikalliset tarpeet olivat mitä olivat ja sitten oli keskusjohtokunnan määräykset.
Maritta Pohls: Talvisodan aikana ja jatkosodan syksyllä 1941 tästä ehkä dramaattisin esimerkki oli, kun paikalliset joukot lähtivät rintamalle. Silloin paikallinen lottaosasto saattoi perustaa niin sanotun lentävän kanttiinin eli lastata elintarvikkeita kuorma-autoon ja lähteä seuraamaan joukko-osastoa; ja kun [joukko-osasto] illalla pysähtyi, keitettiin pojille kahvit ja paistettiin munkkeja.
Maritta Pohls: Sehän oli tavattoman vaarallista mennä rintaman puolelle. Ensinnäkään rintamalle ei kukaan saanut mennä ilman komennusta, ja toisekseen lentävä kanttiini, joka seuraa joukkoja, oli koko ajan vaarassa. Niitä tulitettiin ja auto saattoi saada kranaatista osuman. Lotta Svärd -järjestö sai kiellettyä toiminnan ja paikalliset osastot ymmärtämään, että niin ei voinut toimia. Vaikka siinä oli hyvä tarkoitus, ei rintamalle voinut lähettää ihmisiä, joilla ei ollut komennustodistusta, koska kukaan ei tiennyt keitä siellä sitten oli. Tämä oli dramaattisin esimerkki siitä, minkälaisia ristiriitoja valtakunnallisen ja paikallisen välille voi syntyä.
11
Sari Häkkinen: Lottatyö oli myös hyvin sitovaa, erityisesti sota-aikana, jolloin komennukset saattoivat kestää pitkään. Lottajärjestön ideologiaan kuului olennaisena osana toiminnan vapaaehtoisuus, eikä siitä maksettu alkuun korvausta. Miten se vaikutti lottatoimintaan?
Maritta Pohls: Se oli täysin vapaaehtoista. Miksi ihmiset kuitenkin lähtivät rintamalle? Siihen vaikutti totta kai lottakasvatus, ideologia. Suomi oli sodassa, kaikki halusivat jollakin tavalla tukea sotatoimia. Monet naiset, opettajat esimerkiksi, käyttivät kesälomansa lähtemällä rintamalle. Siihen oli tietysti tuhansia eri syitä ja varmasti jokaisella oli oma syynsä. Oli nuoria tyttöjä, jotka näkivät mahdollisuutensa lähteä jonnekin. Oli velvollisuudentuntoa.
Maritta Pohls: Sitten kun mentiin, niin luulen, että sieltä oli tosi vaikea tulla poiskaan. Siellähän syntyi uusia perheitä, uusia yhteisöjä. Siihen vaikutti tosi moni asia, että miksi ihmiset pysyivät siellä, vaikka olosuhteet olivat välillä mitä olivat. Täitä, luteita ja torakoita riitti ja kylmää oli, mutta oli myöskin isänmaa, jota haluttiin puolustaa, ja se oli tietysti tosi tärkeä tekijä.
Maritta Pohls: Toinen vapaaehtoisuuteen liittyvä ongelmallinen puoli oli se, joka todettiin talvisodan jälkeen, että koska se [lottatoiminta] oli kuitenkin vapaaehtoista ja eri piireillä oli erilaiset tarpeet ja ihmisillä oli erilaisia haluja, niin esimerkiksi joku, jolla olisi ollut kokemusta ruoanlaitosta, tarjoutui mieluummin lääkintäjaostoon, tai joku, joka osasi puhelunvälitystä, menikin muonitusjaostoon. Ei haluttu sitä, missä olisi ollut se ammattitaito, ja mennä vapaa-ajalla siihen jaostoon.
Maritta Pohls: Ihmisiä kuitenkin haluttiin mielellään ohjata niihin tehtäviin, joissa heillä oli jo valmiiksi koulutus. Toisaalta ongelmaa tuotti se, että kysyntä ja tarjonta eivät aina välttämättä kohdanneet toisiaan. Ne olivat asioita, joita ei voitu mitenkään ratkaista, koska kysymys oli kuitenkin koko ajan vapaaehtoisorganisaatioista.
Eli jos tiivistetään [että mikä sitoi naisia lottatoimintaan], niin isänmaallisuus sitä kautta, että isänmaa on vaarassa; velvollisuudentunto, seikkailunhalu. Ainakin nämä neljä asiaa [lottakasvatus mukaan lukien] ovat sellaisia jotka, on ihan selvää, että nuorilla naisilla nousee. Sitten totta kai tämä seikkailuhaluun liittyen, että syntyy ihan uusi elämä, jotakin ihan muuta – joka tulee sitten siellä Lotta Svärd -järjestön lakkauttamisen kohdalla. Voidaan palata tähän asiaan, että mitä se sitten tarkoitti niille ihmisille, jotka olivat olleet viisi vuotta palveluksessa.
12
Sari Häkkinen: Lottajärjestöön kuului myös varainkeruu. Mitä tiedämme siitä?
Maritta Pohls: Se oli kyllä todella mittavaa. Se oli yksi isoimmista asioista 1920–30-luvuilla, koska kaikki polkaistiin tyhjästä. Lotta Svärd -järjestö pystyi kuitenkin toteuttamaan mittavan koulutusorganisaation, jossa oli valtakunnalliset kurssit, piirikurssit ja paikallistason kurssit. Sen lisäksi Lotta Svärd järjestö varusti muistaakseni yhdeksän kenttäsairaalaa, perusti toipilaskoteja, hankki soppatykkejä... ja kaikki tehtiin omalla [varainkeruulla].
Maritta Pohls: Pieni valtiontuki tuli siihen koulutukseen, mutta muuten tehtiin omalla varainkeruulla ja se oli mittavaa toimintaa. Esimerkiksi koulutukseen ideoitiin maanantaimarkkakeräys, eli jokainen Lotta Svärd -järjestön jäsen antoi aina maanantaina markan järjestölle, ja se oli tietysti – kun ihmiset eivät olleet kovin varakkaita – iso panostus.
Maritta Pohls: Maja Genetzn kehittämä bisnesidea tietysti lähti tuottamaan, ja esimerkiksi muonituspalvelut myytiin armeijalle, sieltä tuli tuloja. Mutta varat lahjoitettiin aina. Lottajärjestö keräsi myös omia varoja, mihin tullaan lakkauttamisen yhteydessä.
Maritta Pohls: Kaikki rahoitettiin keräyksillä ja tässä kohtaa ehkä voi sanoa, että tässä on – kun alussa puhuttiin Suomen järjestäytymisen taustasta – vanha perinne: naiset olivat aloittaneet esimerkiksi vanhainkotien perustamisen ja lasten kesäsiirtolat, joissa tarjottiin ruokaa työväen lapsille. Se oli aloitettu 1800-luvun puolivälin jälkeen, kaikki tapahtui itse kerätyillä varoilla. Naisilla oli varainkeruun perinne tosi vahva. Ennen kuin valtio pystyi tarjoamaan varusteita miehille, lotat keräsi paikallisten suojeluskuntien varusteet.
13
Sari Häkkinen: Siirrytään lottajärjestön lakkauttamiseen. Se tapahtui syksyllä 1944 Moskovan välirauhansopimuksen nojalla ja siitä alkoi vuosikymmeniä kestävä hiljaisuus. Miten lotat itse kokivat järjestön lakkauttamisen ja mitä siinä itse asiassa tapahtui?
Maritta Pohls: Kun Suomi oli tehnyt rauhan, syyskuussa 1944 Lotta Svärd -järjestössä alettiin pikkuhiljaa ymmärtää, että järjestö mahdollisesti lakkautettiin. Tehtiin mittavia operaatioita. Kokoonnuttiin usein, lahjoitettiin varoja Suomen Naisten Huoltosäätiölle, jolle Helsingin lottapiiri oli jo keväällä 1944 lahjoittanut varoja. Yritettiin sääntömuutosta, mutta se ei yhdistyspohjaisessa ollut enää mahdollista, koska sen olisi pitänyt mennä valtakunnallisen prosessin kautta ja siihen ei ollut aikaa. Sen sijaan Suomen Naisten Huoltosäätiö saatiin perustettua oikeusministeriön suosiollisella ja nopealla avustuksella ja sille siirrettiin rahoja.
Maritta Pohls: Paikallisosastoille lähetettiin jossain vaiheessa viesti, että he voivat miettiä, mihin rahansa käyttävät. Kehotettiin polttamaan kaikki kirjeenvaihto, arkisto ja lottapuvut, ja sen takia sitä aineistoa hävisi niin valtavasti. Erityisesti sitä hävisi raja-alueilta.
Maritta Pohls: Paikallisosastot lahjoittivat paljon Suomen Naisten Huoltosäätiölle, mutta myös Martoille, Mannerheimin lastensuojeluliitolle, kunnille ja paikalliselle tasolle. Heillähän oli rakennuksia ja kaikkea [muuta omaisuutta]; varojen lahjoittaminen oli iso prosessi, siis varojen sijoittaminen kohteisiin, joita pidettiin tärkeinä ja isänmaallisena, se oli iso prosessi silloin 1944.
Maritta Pohls: Suomessa oli niin sanotut “vaaran vuodet” ja vasemmistohallitus, eikä Lotta Svärd -järjestö halunnut antaa varoja valtiolle. Toinen iso asia oli se, että en nyt muista sen ministeriön nimeä, olisiko se ollut sisäasiainministeriö, tilasi Lotta Svärd -järjestöltä, että Lotta Svärd järjestö lähtisi muonittamaan Lapin jälleenrakennusta tekeviä työporukoita, kun heillä oli osaaminen ja kalusto. Sitä varten perustettiin nopeasti Työmaahuolto-niminen organisaatio.
Maritta Pohls: Sitä kautta luotiin laajentuva bisnes. 70-luvulla Työmaahuolto myytiin Fazerille. Fazer Catering, joka on yksi suurimmista lounastarjoilua tarjoavista palveluista, jatkaa sitä toimintaa. Lapin jälleenrakennustyömaiden huolto myytiin valtion ravitsemuskeskukselle ja Palmia taas on sen jatkaja. Lotta Svärd -järjestö on luonut työpaikkaruokailun pohjan Suomeen.
Maritta Pohls: Mitä tapahtui jäsenten mielissä niin, se oli tietysti valtavaa. Kun rintamalta palattiin ja lottamerkit oli pitänyt repiä pois ja arkistot oli pitänyt polttaa. Ihminen oli ollut viisi vuotta palvelemassa isänmaata ja sitten hänet leimattiin fasistiksi. 1950-luvulla Linna puhuu lotista, että paskaa ei ole kuljetettu näillä kärryillä ennenkään, lottia ei oteta kyytiin. Jäseniä oli kuitenkin 240 000 eli joka kolmas suomalainen nainen kuului [järjestöön], joten olihan se valtava isku naisten kasvoille – että se ei ollut minkään arvoista se työ ja siitä ei saanut puhua.
Maritta Pohls: Mutta toisaalta tietysti miehillä, veteraaneilla, oli sama asia: se kieltäminen ja puhumattomuus. Nykyisin puhuisimme “debriefingistä”, mitä miehet sitten tekivätkin. Silloin tällöin saman joukko-osaston miehet kokoontuivat jonnekin ja pullo oli tietysti pöydän jalan vieressä, ja sitten tehtiin sitä “debriefingiä” eli käytiin läpi ne tapahtumat.
Maritta Pohls: Olen aika paljon lukenut näitä lottien muistoja ja kertomuksia sota-ajasta, ja se on tosi mielenkiintoista, että ne ikävät asiat sivuutetaan hirmu nopeasti. Se mistä puhutaan, on esimerkiksi lomalle lähtö, hiihtoretki tai joulujuhla. En tiedä liittyykö se siihen, että naisilla ei ole ollut tämmöistä “debriefing”-toimintaa. Alkoholihan on sillä tavalla kielen kantoja ja mieltäkin lievittävä aine, että kun sitä sopivasti nauttii niin se voi jopa tukea sitä [debriefingiä]. Mutta naisille ei ollut tällaista toimintaa, niin siitäkö se johtuu, että raskaimpia kohtia ei juurikaan muistella? En osaa sanoa.
Maritta Pohls: Sitten tietysti kieltäminen. Yksi minun haastateltava kertoi, että heillä oli kotona rasia, jossa oli äidin hienoimpia nenäliinoja ja koruja. Pikkutyttönä hän oli penkonut rasiaa ja sieltä pohjalta oli löytynyt lottamerkki ja -hihanauha. Hän oli kysynyt äidiltä, että ”mitä nää on?”. Äidin vastaus oli, että ”paneppa ne pois”. Kieltäminen ja vaikeneminen oli niin isoa. Onhan se ollut henkisesti tosi traumaattinen asia. Samaan aikaan kuvittelen, että ne lotat, joita on jälkeenpäin haastateltu, ovat olleet tosi ylpeitä siitä mitä on tehty mutta siitä ei ole voinut puhua.
Maritta Pohls: Ajattelen, että eikö se ole naisen elämässä aika tyypillistä, että olemme tosi ylpeitä siitä, mitä olemme tehneet, mutta siitä ei oikein voi puhua, ”mitäs minä nyt” [naurahtaa]. Tässä on jotain sellaista, joka on tosi yleistä, tässä lotta-asiassa.
Maritta Pohls: Ja jos mennään siihen tulppaan, joka otettiin pois 1990-luvulla. Sehän liittyi Neuvostoliiton romahtamiseen. Veteraanityö, lottatyö ja se mitä sodan aikana tapahtui, siitä oli sallittua puhua. Se oli laajempi, isompi ilmiö. Elisabeth Rehn, joka oli puolustusministerinä, sanoi ensimmäisiä kertoja ensin Seinäjoella ja sitten Finlandiatalon juhlassa, että hän on ollut pikkulotta ja hän on ylpeä siitä.
Maritta Pohls: Se, että joku ihminen, joka on valtakunnan korkeimmassa johdossa, sanoo näin ja se, että Koivisto ja pääministerinä taisi olla silloin Aho, tulee Lotta Svärd -järjestön juhlaan, oli [lotille] jotakin ihmeellistä. Muistelu ja terapian tarve oli valtavan suurta.
Maritta Pohls: Ihmiset halusivat kertoa omaa tarinaansa, perustettiin lottamuseo ja arkistoihin alkoi tulla enemmän eri paikkakunnilta lottia koskevaa aineistoa. Alkoi ilmestyä muisteluja. Se oli iso tapahtuma 1990-luvulla, nyt se alkaa jo vähän laantua ja se alkaa olla semmoinen normaalimpi [asia]. Se oli kyllä tosi merkittävä [ilmiö] ja siinä oli ollut puoli vuosisataa hiljaisuutta.
14
Sari Häkkinen: Kerroit että lottia kehotettiin hävittämään arkistonsa 1944. Onneksi kaikkea ei kuitenkaan ole hävitetty. Minkälaista kirjallista perintöä lotilta on jäänyt?
Maritta Pohls: En oikeastaan tiedä, mitä arkistoissa on. Silloin kun itse kirjoitin vuonna 2009 Lotta Svärd -järjestön historiaa, pyrin lukemaan kaiken mitä oli lotista kirjoitettu. Kaikki romaanit ja tutkimukset, joita siihen mennessä oli tehty. Silloin oli jo tehty paljon paikallisia historioita ja myöskin jonkin verran valtakunnallista ja tieteellistä tutkimusta lotista.
Maritta Pohls: Muisteluja on paljon ja varmasti alkuaikoina ne henkilökohtaiset muistot olivat niitä kaikkein tärkeimpiä. Nyt olemme jo jonkun aikaa olleet siinä tilanteessa, että voimme katsoa järjestöä kauempaa. Järjestön yhteiskunnallista merkitystä on tutkimuksissa jo vähän luodattu, mutta vieläkin on aika voimakkaasti ne henkilökohtaiset yksilön muistot ja muistikuvat [keskiössä]. Totta kai se liittyy tähän aikaankin: elämme aikaa ”yksilön näkökulmasta”. Jokainen aika esittää uudet omat kysymyksensä.
Maritta Pohls: Jos ajatellaan, mikä olisi kiinnostavaa tutkia, niin esimerkiksi se, että kun Lotta Svärd -järjestöllä vielä edelleenkin on vähän liikaa siihen valkoiseen Suomeen kiinnittyvä maine. Tokihan se oli valkoisen Suomen järjestö, mutta pitäisi katsoa myös esimerkiksi Mannerheimin lastensuojeluliittoa tai vastaavia sen ajan järjestöjä, että kuinka paljon niissä on tätä samaa retoriikkaa.
Maritta Pohls: Käsittääkseni se on kuitenkin 1920- ja 1930-lukujen Suomen maailma, porvarillisen Suomen maailma ja aika jakautuneen Suomen maailma. Vuonna 1939 oli ollut 20 vuotta sisällissodasta. Se on kauhean lyhkäinen aika. Se on sama kuin meillä olisi vuonna 2002 ollut sota, joka olisi jakanut Suomen kansan – totta kai se eli tosi voimakkaasti.
Maritta Pohls: Tämä on mielenkiintoinen kysymys, ja itse en näitä henkilökohtaisia tarinoita ehkä pidä niin kauhean kiinnostavina. Toisaalta jos joku kertoisi todella siitä työstä sairaalassa tai kaatuneiden evakuointikeskuksessa, tai sotilaitten mantteleiden pesemisestä ja korjaamisesta, niin sehän olisi tosi mielenkiintoista arjen historiaa, mutta niitä kertomuksia me tuskin tulemme saamaan.
15
Sari Häkkinen: Puhutaan lopuksi vielä lotista naiseuden ideaalina. Erään määritelmän mukaan lotta oli valioluokan Suomen nainen sekä henkisesti että fyysisesti. Hän oli reipas, työkykyinen, väsymätön, auttavainen, vaatimaton ja ennen kaikkea isänmaallinen ja puolustustahtoinen. Siinä on vaatimuslistaa kerrakseen. Miten lotat itse kokivat nämä vaatimukset ja miten ne näkyivät lottien arjessa?
Maritta Pohls: Kyllä ne varmaan otettiin tosi vakavasti. Mutta ei se minusta ole kauhean kummallista? Jos me ruvetaan miettimään, mitä vaatimuksia meillä on [tänä päivänä], niin otamme ne vakavasti, koska ne ovat yhteiskunnan [sukupuoleen kohdistuvia] vaatimuksia sillä hetkellä.
Maritta Pohls: Sitten toisaalta on hirveän tärkeätä myöskin se, että kun ajateltiin, että lotat lähtevät sinne rintamaolosuhteisiin, jossa on nuoria ihmisiä ja kuolemaa lähellä – ja seksuaalisuus ja kuolema kulkevat aina ihmisen mielessä rinnakkain – niin järjestön piti luoda lotille epäseksuaalinen imago. Sehän olisi ollut muuten jotenkin mahdoton ajatus. Sen takia täytyi olla ne harmaat vaatteet, joka tuli jo siitä, että sotilailla oli harmaat vaatteet.
Maritta Pohls: Sitten se että minkälaiset kengät ja minkälaiset sukat ja minkälainen kampaus ja miten se huivi sai olla. Sota-aikana oli muodikasta sitoa huivi sillä tavalla, että otsan päällä oli solmuke ja siitä näkyi hiusvalkki; lotille se ei ollut suositeltavaa. Lotat voivat käyttää huivia tietyissä työtehtävissä, mutta muuten pidettiin lottapäähinettä. Kaikki nämä merkit kertoivat siitä, että tässä oltiin nyt töissä ja tämä oli ammatillista ja tähän ei liittynyt seksuaalista viritystä.
Maritta Pohls: Aivan samalla tavalla Pelastusarmeijan työntekijät tai sairaanhoitajat tai ketkä tahansa, niin eihän seksuaalisuuden korostaminen kuuluu ammattirooliin. Tänä päivänä voi sanoa, että pukeudumme työssä sellaisiin vaatteisiin, jotka vahvistavat ammatillisuuttamme. Ei tämä ole minusta niin kauhean kummallista.
Maritta Pohls: Varmasti oltiin kirkasotsaisen isänmaallisia. Mutta voisi vähän katsoa sitä, että mitkä ryhmät suomessa ei 1920- ja 1930-luvulla olleet sitä. Työväenliikkeen marsseissakin oli tietynlainen kirkasotsaisuus, vaikka se oli vähän toisen asian puolesta. Ihmiset olivat enemmän kuin tänä päivänä uskollisia omalle aatemaailmalleen.
16
Sari Häkkinen: Maritta Pohls, tämän haastattelun päätteeksi kysyisin vielä, että mitä sinun mielestäsi voimme oppia Suomen historiasta Lotta Svärd -järjestön kautta?
Maritta Pohls: Hyvä kysymys, ja vaikea. [tauko] Voimme varmasti oppia Suomen historiasta sen, että historian tutkimusta tarvitaan. On tosi tärkeää, että voimme aina esittää uusia kysymyksiä menneisyydelle ja yrittää ymmärtää sitä tämän päivän kysymyksistä lähtien.
Maritta Pohls: Ehkä tämän päivän kysymys on, joka tuli esille koronaepidemiassa, niin emme oikein pystyneet valjastamaan kansalaisyhteiskuntaa; ihmisillä oli todella suuri halu auttaa naapureita, ja alkuvaiheessa oli ruokaostosten tekemistä. Oli kriisi ja vähän hätätilannekin, ja auttamisen ajatusta oli. Mutta meillä ei ole organisaatiota, joka voisi valjastaa tätä auttamista. Mikään ei oikein lähtenyt liikkeelle. En tiedä tarvitaanko sitä, mutta minusta se on hyvä kysymys, että tarvitsisimmeko jotakin sellaista?
Maritta Pohls: Sitten on tietysti sekin kysymys, että onko olemassa mitään ideologiaa, jonka ympärille ihmiset voisivat kiinnittyä kuten juuri itsenäistyneen valtion ihmiset voivat kiinnittyä isänmaallisuuteen, tai kuten sotatilanteessa voi kiinnittyä oman maan puolustamiseen? Onko mitään, mihin voimme kiinnittyä? Yhteiskunnan kahtiajako on tietysti yhä voimakkaampaa, meillä on paljon samanlaisia ilmiöitä kuin 1920- tai erityisesti 1930-luvulla; ihmisillä ei ole enää keskusteluyhteyttä toistensa kanssa. En osaa tämän paremmin vastata. Vaikea kysymys.
17
Sari Häkkinen: Maritta Pohls, suuri kiitos haastattelusta!
Maritta Pohls: Oli tosi mukavaa olla täällä ja kertoa näistä asioista. On hienoa, että meillä on materiaalia, josta tehdä tulevaisuudessa tutkimusta.
Kare Salonvaara: Olet kuunnellut Arkistopodin Lottamuistoja-sarjan ensimmäistä osaa. Kaikki Arkistopodin menneet ja tulevat jaksot ovat kuunneltavissa osoitteessa kansallisarkisto.fi/arkistopodi.