Arkistopodi

“Muistakaa lotat – suunnistakaa aina suoraan!” – Lottamuistoja osa 2

Episode Summary

Neuvostoliiton hyökkäyksestä 30. marraskuuta 1939 alkanut talvisota oli lyhyt ja intensiivinen tapahtuma, joka sitoi lottavoimat maanpuolustustehtäviin. Tässä Arkistopodin jaksossa Kirsti Kuusela, Kaarina Juonala ja moni muu lotta muistelee sota-arkeaan niin talvi- kuin jatkosodassa. Tarinat ovat peräisin Orimattilassa tehdyn lottaperinnekeräyksen aineistosta, jota säilytetään Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipaikan arkistossa.

Episode Notes

Neuvostoliiton hyökkäyksestä 30. marraskuuta 1939 alkanut talvisota oli lyhyt ja intensiivinen tapahtuma, joka sitoi lottavoimat maanpuolustustehtäviin. Tässä Arkistopodin jaksossa Kirsti Kuusela, Kaarina Juonala ja moni muu lotta muistelee sota-arkeaan niin talvi- kuin jatkosodassa. Tarinat ovat peräisin Orimattilassa tehdyn lottaperinnekeräyksen aineistosta, jota säilytetään Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipaikan arkistossa.

”Oli opittava havainnoimaan lentosuunnat, koneitten lentokorkeus. moniko moottorisia, tasoisia, hävittäjiä, pommikoneita, minkä merkkisiä, kansallisuus – omia, vieraita. Moottorien äänestä oli pääteltävä lentosuunta, jos ei kiikari tavoittanut.”

Näin tuntemattomaksi jäänyt ilmatorjuntalotta muistelee ensimmäistä päiväänsä kirkontornissa ilmatorjuntatehtävissä talvisodan alla.

”Torniin kiipeäminen neljä kertaa vuorokaudessa vaati terveitä jalkoja ja hyvää fysiikkaa sinänsä. Rappuja 206, teki 824 rappua päivissä. Runsaan 5 kuukauden vartiossaoloaikana kiivettiin ylöspäin noin 45 300 askelmaa ja toinen mokoma alaspäin. Ovat unohtumattomia muistoja!”

Arkistonäytteitä ääneen lukee Kristina Brushane, juontajana toimii Kare Salonvaara.

Kuusiosaisen Lottamuistoja-sarjan seuraava osa julkaistaan 29.4. Tulevissa osissa jatkamme Lotta Svärdin historian läpikäymistä Kansallisarkistosta löytyvien aineistolöytöjen kautta.

Jakson kuva: Ilmavalvontalotta Ellen Kiuru Lahdenpohjan ilmavalvontatornissa. Lahdenpohja 1942.07.11. Kuvaaja: Carl Rosenqvist (SA-kuva).

Musiikki: Axletree - The Hare in the Moon
Attribution 4.0 International (CC BY 4.0)
https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/

Episode Transcription

[Tuntematon ilmatorjuntalotta (ääneen lukija Kristina Brushane):]

13.10.1939 Miehet oli kutsuttu ylimääräisiin harjoituksiin.

14.10. iltamyöhällä puhelin soi!

– "Rouva Siivola täällä. Voisitko sisaresi kanssa tulla ilmavalvontatehtäviin vartioon heti huomenna?" 

 

[Musiikkia]

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Näillä sanoilla alkaa tuntemattomaksi jääneen orimattilalaisen ilmatorjuntalotan kertomus talvisodasta. Hänen ja monen muun lotan tarinaa pääset seuraamaan tässä Arkistopodin jaksossa, joka jatkaa kuusiosaista Lottamuistoja-sarjaa.

Arkistonäytteitä ääneen lukee Kristina Brushane. Minä olen Kare Salonvaara ja sinä olet tervetullut matkalle Lotta Svärdin historiaan.

 

[Tuntematon ilmatorjuntalotta (ääneen lukija Kristina Brushane):]

Seurasi uneton yö! Pohdittiin! Neuvoteltiin! Opitaanko? Osataanko?

Seuraavana päivänä kirkontornissa! puhelinjohdot vedetty. Pöydällä puhelin, suuntalevy ilmansuuntaosoittimineen, vihko, kynät, kompassi ja kiikari.

Seurasi pikaopetus. Oli opittava havainnoimaan lentosuunnat, koneitten lentokorkeus. moniko moottorisia, tasoisia, hävittäjiä, pommikoneita, minkä merkkisiä, kansallisuus – omia, vieraita. Moottorien äänestä oli pääteltävä lentosuunta, jos ei kiikari tavoittanut.

Tiedot havainnoista alempana puhelimen kammessa istuvalle lotalle, joka välittömästi IV-HÄTÄ ilmoituksella pääsi, kaikki puhelut katkaisten, Lahteen Ilmavalvonta-aluekeskukseen.

Kuusi lottaa kuului vuorokauden kerrallaan työssä olevaan vartiovuororyhmään. Kaksi tuntia kesti vartiovuoro, neljä tuntia vapaata. Yhteensä neljä vuoroa per vuorokausi joka kolmas vuorokausi.

Kirkontornista kävely suojeluskuntatalolla olevaan vartiotupaan kesti reippaasti 20 minuuttia. Vaatteet päällä huovan alla yritettiin kylmettynyt keho saattaa uneen ja kun se oli onnistunut, vartiopäällikön ote olkapäästä antoi herätyksen seuraavaan vartioon. Lottapuvussa, pässinpökkimät säärien suojana sonnustauduttiin 40 asteen pakkaseen uuteen, 2-tuntiseen pilkkopimeälle taipaleelle.

Talvisodan aikana hälytykset olivat melkein päivittäisiä, koska Lahden ja Riihimäen asemat olivat pommituskohteita ja lentosuunta Loviisa–Valkom–rautatie–Lahti tavallisia.  

Kuutamoöita ja kirkkaita pakkaspäiviä riitti. Lentotoiminta oli vilkkainta silloin. Joskus hautausten aikana kirkonkellojen uni häivytti koneitten äänet kuulumattomiin. Yllätyksiä sattui! Niitä pelättiin. Pilviöitä toivottiin.

Huomiokyky ei saanut herpaantua hetkeksikään. Kovilla pakkasilla, niitähän talvisodan aikana riitti, oli käytössä pitkät Iämpimät turkit, mutta korvat oli pidettävä vapaana. Autoliikenne ei silloin häirinnyt, joten moottorien äänet oli kyllä kuultavissa. Tehtaan sireenillä Ilmoitettiin ilmavaara — oli kaikkien suojauduttava — ja vaara ohi kirkonkellojen soitolla.

Torniin kiipeäminen neljä kertaa vuorokaudessa vaati terveitä jalkoja ja hyvää fysiikkaa sinänsä. Rappuja 206, teki 824 rappua päivissä. Runsaan 5 kuukauden vartiossaoloaikana kiivettiin ylöspäin noin 45 300 askelmaa ja toinen mokoma alaspäin. Ovat unohtumattomia muistoja!

Näin kului IV-lotan talvisota.  

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Neuvostoliiton hyökkäyksestä 30. marraskuuta 1939 alkanut talvisota oli lyhyt ja intensiivinen tapahtuma, joka sitoi lottavoimat maanpuolustustehtäviin.

Lotta Svärd -järjestö oli saanut alkunsa suojeluskuntien yhteyteen muodostuneesta naisten vapaaehtoistoiminnasta. Vuoden 1918 sisällissodassa naisryhmät olivat auttaneet valkoisten joukkoja esimerkiksi muonituksessa ja haavoittuneiden hoidossa.  

Paikalliset naisyhdistykset saivat vuonna 1920 oman keskusjohdon, kun valtakunnallinen Lotta Svärd -järjestö perustettiin. Yhteydet suojeluskuntiin säilyivät tiiviinä koko järjestön toiminnan ajan.

Nimensä lottajärjestö sai Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runosta, jossa Lotta Svärd lähtee sotaan miehensä mukana, ja tämän kaaduttua jää hoitamaan haavoittuneita. Lottien tehtävänä sodan aikana oli vapauttaa miehiä muista tehtävistä sotilaiksi.

Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipaikan arkistosta on löytynyt Orimattilassa tehdyn lottaperinnekeräyksen aineistosta runsaasti lottien kertomuksia sota-ajalta ja sitä ennen.

Pikkulottanakin toiminut Kirsti Kuusela kertoo äitinsä ja tätinsä toiminnasta Lotta Svärdissä Orimattilassa 1930-luvulla seuraavasti:

 

[Lotta Kirsti Kuusela (ääneen lukija Kristina Brushane):]

Äitini Anna Anttila ja tätini Leena Anttila kuuluivat lottajärjestöön. Lotat harjoittivat melko voimakasta keräystoimintaa. Muonitus- ja tarjoilutarvikkeet saatiin keräämällä taloista jauhoja, voita ja munia. Suojeluskuntatalo oli paikkakunnan juhlapaikka, jossa oli tansseja, elokuvanäytöksiä ja teatterikiertueita.  

Keittiö ja kahvila oli sen ajan oloihin nähden hyvin varustettu ja koko kahvilapuolesta vastasivat lotat. Keittiöryhmät hoitivat kukin vuorollaan illan tarjoilun, kun käsky tuli. Muistan, että äitini oli kahvia keittämässä Dallapé-orkesterin illassa ja tuli vasta puolenyön maissa kotiin – mennäkseen navettaan taas viideltä aamulla.  

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Kun talvisota syttyi, Kirsti Kuusela oli yhteiskoulun viidennellä luokalla ja 15-vuotias.

 

[Lotta Kirsti Kuusela (ääneen lukija Kristina Brushane):]

Kun koulua ei ollut, menin Niemisten lottien ryhmän mukana muonitustöihin suojeluskuntataloon. Työvuoroja oli ehkä noin kerran pari viikossa. Talossa oli ilmeisesti ensin vain omia ilmasuojelujoukkoja, myöhemmin sinne sijoitettiin autokomppania. Työpäivä alkoi klo 6.00 maissa ja päättyi ehkä klo 19.00. Kuljimme matkan Niemisistä jalan, huiveihin käärittynä, pakkasta oli usein 30 astetta.  

Joskus kun Peltolan emäntä, Anna Peltola oli mukana, hänet tuotiin hevosella ja me muutkin pääsimme mukana. Samaan ryhmään kuului minua vähän vanhempi tyttö Niemenkylästä, Eila Pirkkalainen. Kerran oli sisareni Pirkko mukana pikkulotan puvussaan, hän oli silloin 10-vuotias.

Meitä ohjasi lottien muonituspäällikkö Edit Kotioja, emäntäkoulun kotitalousopettaja. Kokeneet emännät eivät aina pitäneet hänen suorasukaisista neuvoistaan, mutta minulle hän opetti tarpeelliset kotitalouden alkeet, tottelin häntä kiltisti ja kiintymys välillämme lienee ollut molemminpuolinen.  

Ruoka-aineista ei silloin vielä ollut puutetta, pakkasimme valtavat määrät voita dritteleistä ämpäreihin, ruokalistassa oli hernekeittoa, palapihviä, veripalttua ja paistettua silliä, jota tehtiin Norjasta tuoduista jäädytetyistä kaloista. Riisivelliin lisättiin aina kimpale voita. Päivän päätteeksi keitimme oikeaa kahvia. Pannujen kiillotus oli minun tehtäviäni, samoin tarjoilu, jos vieraita upseereita tuli taloon.

Talvisodan aikana pommitettiin Lahtea voimakkaasti, muistan kuinka paikallispäällikkö Alatupa tuli keittiöön kertomaan, että Lahden kaupungintalo oli tulessa. Rauhanehdot kuuntelimme yläkerran radiosta portailla istuen. Komppania pysyi talossa ja jatkoimme muonitustöitä vielä kevätkaudella. Koulut alkoivat elokuussa, jolloin kävimme edellisen luokan jotenkuten loppuun ja aloitimme lokakuun alussa seuraavan luokan.  

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Lotat suorittivat hyvin monentyyppisiä tehtäviä lääkinnästä ja muonituksesta toimisto- ja viestitehtäviin sekä keräysten organisointiin.

Sodan aikana näkyvimmissä tehtävissä olivat kenttälotat, jotka palvelivat kenttäarmeijan yksikössä tai sotatoimialueella.  

Näin muisteli 1980-luvulla Kaarina Juonala omia ja sisarensa Martan talvisodanaikaisia kokemuksia muonituslottana.

 

[Lotta Kaarina Juonala (ääneen lukija Kristina Brushane):]

Olin Martta-sisareni kanssa muonittamassa Käkelän koululla autokomppaniaa. Meitä oli noin 10 lottaa Niemenkylän-Viljaniemen suunnalta... Siellä oli kaksi johtavaa lottaa, koulutovereitani, joista toinen määräsi Martan tekemään kastikkeen kenttäkeittiössä koko komppanialle, mikä oli raskain homma.  

Sanoin: “Sitä sinä et määrää.”  

Vastaus: “Sitten teet kastikkeen sinä.”

Sanoin: “Niinhän minä teen.”

Adrenaliinia rupesi erittymään ja niin minä jaksoin, vaikka polvet vapisivatkin kovasti.  

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Sisarusten mielialaa ja jaksamista varjosti suru-uutinen. Kaarina ja Martta olivat saaneet tietää vain kolme päivää aiemmin Paavo-veljensä kaatumisesta.

 

[Lotta Kaarina Juonala (ääneen lukija Kristina Brushane):]

Päivällä oli lyhyt seisaaltaan pidettävä lepotauko. Koulutoverini rupesivat laulamaan “Kesken jos kalpamme katkeaa”. Astuin heistä noin 10 askelta syrjään, mutta en itkenyt, vaikka olen luonteeltani hyvin herkkä, mutta koski kovasti.  

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Monen lotan koulutus tehtäviinsä oli ollut talvisodassa puutteellista. Aivan jakson alussa esitelty, tuntemattomaksi jäänyt orimattilalainen lottakin päätyi ilmatorjuntatorniin yhdessä yössä.  

Välirauhan aikana lottien koulutusta alettiin kehittää, ja kun jatkosota alkoi 25. kesäkuuta 1941, oltiin jo paljon valmistautuneempia. Lotat tulivat osaksi puolustusvoimia. Näin ilmatorjuntalotta kertoo:  

 

[Tuntematon llmatorjuntalotta (ääneen lukija Kristina Brushane):]

Jatkosota 1941 oli luku sinänsä. Sen alkaessa oli kesä ja lämmin. Lahden Läntisellä kansakoululla lopetettiin kahdeksi viikoksi tarkoitettu ilmavalvontakurssi yhdeksän päivää kestettyään suunnistustuntiin. Opettajamme maisteri Myyryläisen viimeiset sanat:

“Lotat! On tullut yleinen liikekannallepano. Menkää jokainen kotipaikkakuntaanne. Teitä odottavat vaikeat ja vastuulliset tehtävät. Muistakaa lotat – suunnistakaa aina suoraan!”

Aurinko paistoi, peippo lauloi, syreeni tuoksui. Läntisen kansakoulun ohi vieri auto auton perään, kenttäharmaita, nuoria poikia, asevelvollisia Hennalasta, lavalla istuen kiväärit polvien välissä, kohti itää. Toisissa autoissa marssilaulu luisti, toisissa sanat juuttuivat kurkkuihin. – Tuskaisin tuntein pakkasin reppuni.

Jatkosodan aikana alkukuukaudet, kuin myös loppukesä 1944, olivat ankeimmat ilmavalvontalotan näkökulmasta Orimattilassa. Rauhallisia, pitkiä jaksoja oli, jolloin ei lentotoimintaa ollut kotirintamalla lainkaan. Ei ollut myöskään jatkuvaa ilmavartiota, tietty hälytysvalmius kyllä.  

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Orimattilan lottaperinnekeräykseen lähetti muistelmansa vuonna 1983 myös Eeva-Liisa Huurne, omaa sukuaan Tuominen. Hän ehti toimia jatkosodan aikana varuslottana, muonituslottana ja lääkintälottana. Näin hän kirjoittaa:  

 

[Lotta Eeva-Liisa Hurme (ääneen lukija Kristina Brushane):]

Muistellessani aikoja, jolloin olin tehtävissä “siellä jossain”, tulee mieleeni ensin kesä 1941, jolloin sain komennuksen Rajakontuun, Mansilan kylään, jonne perustettiin osasto Karhun pesula ja varustekorjaamo. Olin siellä varuslottana paikkaamassa asusteita.

Pian siirryimme sieltä eteenpäin Aunuksen kaupunkiin, jonne tämä pesulakorjaamo asettui Aunusjoen varteen entiseen lastenkotiin. Siinä talon yläkertaan olimme lotat majoitetut ja alakerrassa olivat työtuvat ja ruokailupaikat. Tuon työpisteen pihaan kuului myös “täisauna”, jonka kautta osa asusteista kulki olosuhteiden pakosta.

Kotitöiden kipeästi odottaessa tulin koti-Suomeen ennen joulua samana vuonna (1941). Vuonna 1942 kevättalvella olin Järvenpään Nummenkylässä koulutuskeskuksen kanttiinissa töissä sekä kesillä 1944 Kiljavalla parantolassa, jonne sotasairaala Tilkka oli siirretty.  

Siellä sairaalassa, kauniin luonnon läheisyydessä, olin hoitamassa haavoittuneita sotapoikiamme lääkintälottana, aina lottajärjestön lopettamiseen (marraskuuhun 1944) saakka. Sinne sain myös tiedon ainoan veljeni kaatumisesta.

Näin omalta pieneltä osaltani olen saanut työpanokseni antaa synnyinmaani hyväksi.

Orimattilassa 7.11.1983 Eeva-Liisa Huurne.  

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Sotasairaalat tarvitsivat paljon työvoimaa sodan aikana. Eila Alitalo Lahdesta oli lottakomennuksella Viipurissa vuosina 1942–1944. Näin hän kertoo kokemuksistaan Kannaksella.

 

[Lotta Eila Alitalo (ääneen lukija Kristina Brushane):]

Vuonna 1942 kevättalvella sain lottakomennuksen Viipuriin. Niin sitten Hjeltin Tertun kanssa saavuimme isoon Viipurin sotilassairaalaan. Päällikkölääkäri oli silloin Harry Björg ja ylihoitajana Helmi Rannikko. Ylihoitaja oli tiukan kurin pitäjä, etenkin lotille.

Joskus sai lotat tunnustustakin työstään. Osastollamme oli Tahko Pihkalan veli potilaana ja hän puhutteli minua sairaanhoitajaksi. Sanoin etten ole sairaanhoitaja, lääkintälotta vaan. Hän oli sitä mieltä, että ei mikään vaan. Lottien työ on kunnioitettavaa. vapaaehtoista, palkatonta, isänmaan eteen tehtävää työtä. Tuntui ilahduttavalta saada tunnustusta.

Työtä ja kiirettä riitti siellä sotasairaalassa. Oli petausta, pölyjen pyyhkimistä, ruuan jakoa, heikkojen potilaiden syöttämistä, haavojen puhdistamista ja sitomista, peräruiskeen antamista, virtsan tutkimista.  

Vuodepotilaiden pesemisestä piti myös huolehtia.

Yöhoitajaksi eli yököksi joutui kukin vuorollaan. Yökkönä piti valvoa koko kuukauden kerrallaan. Loppukuussa tahtoi aamuyöstä ruveta väkisin nukuttamaan. Se oli raskas kuukausi, mutta kyllä sitä jaksoi tehdä nuoruuden innolla.  

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Vapaapäivinään sairaalan lotat saattoivat mennä poimimaan korvasieniä Summan metsiin, joissa sodasta kertoivat taistelutantereen mustat ja silpoutuneet kannot ja kuoppainen maasto.  

Sairaalan väki kävi myös mottimetsässä Kannaksen maastoissa. Siellä Eila Alitalo sai syvän haavan jalkaansa, joka ommeltiin umpeen kotiin tultua. Hänen kertomuksensa sotasairaalan toiminnasta jatkuu näin:  

 

Lotta Eila Alitalo (ääneen lukija Kristina Brushane):

Juhlapyhät olivat poikkeavia arkipäivän rutiineista. Toimme potilashuoneisiin sen juhlan aiheisia koristeita mikä oli kysymyksessä. Joulu oli erittäin juhlava. Silloin koristelimme potilashuoneet ja aulan joulukoristeilla. Oli parempaa ruokaa ja oli ohjelmaa. Viihdytyskiertueita kävi sairaalassa esiintymässä ja ilahduttamassa potilaita ja meitä henkilökuntaakin.  

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Lotat kertovat myös toisenlaisesta arjesta sotasairaalassa. He joutuivat väistämättä vastaanottamaan suruviestejä rintamalta ja kohtaamaan myös omaisten riipivän tuskan. Kapteeni Jouko Norénin kotiväki kirjoitti heinäkuussa 1944 seuraavan kirjeen kenttäsairaalaan:  

 

[Kotiväki (ääneen lukija Kristina Brushane):]

Kenttäsairaalan hoitajatar tai lotta!  

Olisimme halunneet mielellämme tietää lohdutukseksi suuressa surussamme, rakkaamme kapteeni Jouko Norénin viimeisistä vaiheista siellä sairaalassa! Hän haavoittui 5.7.1944 kranaatin sirpaleesta vatsaan sekä kuoli 7.7.1944.

Onko hän mahdollisesti ollut koko ajan tainnoksissa tai onko hän mahdollisesti puhunut jotain, lähettänyt tervehdystä kotiin?

Toivomme hartaasti, että teillä on aikaa täyttää meidän pyyntömme!

Kotiväki  

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Lotta Kirsti Kuusela toimi jatkosodan aikana monissa eri tehtävissä. Näin hän kertoo jatkosodan ensimmäisestä kesästä.  

 

[Lotta Kirsti Kuusela (ääneen lukija Kristina Brushane):]

Kun liikekannallepano kesäkuussa 1941 alkoi, Orimattilan miehet koottiin aluksi Tönnön koululle, jossa lotat järjestivät muonituksen. Olin taas muonitusryhmässä. Lottien järjestökuri oli tarkka ja pukeutumisen piti olla ohjesäännön mukainen. Kun Orimattilan lottien puheenjohtaja Heilimä Siivola tuli paikalle tarkastamaan tilannetta, hän huomautti minulle: “Ruskeat sukat lottapuvun kanssa!” Kun edellisenä iltana olin puhelimessa saanut työmääräyksen, minulla ei ollut mustia sukkia kotona.

Myöhemmin kesällä jouduin Säästöpankin kellarissa olevaan ilmasuojelu- eli is-keskukseen, jossa päivystimme puhelinta neljän tunnin vuoroissa. Välitimme ilmavalvonta-asemien tiedot lentokonehavainnoista.

Ilmasuojelujoukkojen paikallisella päälliköllä Hannes Mörällä oli kerran kuusi-seitsemän venäläistä vankia mukanaan, he olivat vankityövoimaa, jota käytettiin erilaisissa töissä. Hän jätti heidät minun haltuuni is-keskukseen toimittaakseen jotakin asiaa. Tuijotimme toisiamme sangen hölmistyneinä, kunnes Mörä tuli ja korjasi taas joukkonsa.  

 

***

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Syksyllä 1941 Kirsti Kuusela siirtyi töihin Orimattilan sotasairaalan kansliaan.

 

[Lotta Kirsti Kuusela (ääneen lukija Kristina Brushane):]

Syksyllä tarvittiin emäntäkouluun perustetussa sotasairaalassa kansliatyövoimaa. Kävimme Vappu Joensuun kanssa Lahdessa konekirjoituskurssin, jonka lottajärjestö kustansi. Sairaalan talouspäällikkönä oli Pennalan koulun opettaja Leo Sirola ja kanslisteina olivat lyhyehköjä aikoja mm. Elvi Länsisyrjä, Ansa Aarnio, Eila Lehtonen, Terttu Nousiainen ja Marjatta Sihvola. Meitä oli aika ajoin yksi tai kaksi naista talouspäällikön lisäksi kansliassa.  

Sairaalan lääkäreinä olivat Orimattilan kunnanlääkäri Toivo Tuominen ja hammaslääkäri, myöhemmin lääketieteen lisensiaatti Frans Malmivirta. Meillä oli myös pari pientä sotilaspukuista lähettipoikaa, siirtolaispapin poika Hannu Keituri ja pappissukua oli myös Matti Paarma, joka luki itsekin myöhemmin papiksi.

Sairaala oli Lahdessa olevan Sotasairaala 2:n sisätautiosasto, jonne harvemmin tuotiin haavoittuneita. Tavallisimmat sairaudet olivat keltatauti, keuhkokuume ja erilaiset vatsataudit. Joku potilas silloin tällöin kuolikin, mutta useimmat palasivat toipumisloman jälkeen rintamalle.  

Kanslia oli opiston vanhassa puurakennuksessa, portaista katsottuna vasemmassa kulmassa. Siellä piti olla päivystys ympäri vuorokauden, nukuimme vuoroin kansliassa kokoonpantavassa rautasängyssä. Kirjoitimme potilaskortit ja sairaskertomukset, laskimme ja maksoimme päivärahat, teimme tilauksia jne. Lotatkin saivat päivärahaa, joka oli alikersantin päivärahan suuruinen. Kerran talouspäällikön sairaana ollessa jouduin yksin laskemaan ja maksamaan koko sairaalan päivärahat ja tilittämään ne Lahden yhteiskoulussa olevaan keskuskansliaan.  

Olin silloin vasta 17-vuotias.

Teitittelimme siihen aikaan lääkäriä ja taloudenhoitajaa, vaikka istuimme päivät pitkät pienessä kansliahuoneessa. Kerran Terttu Nousiainen, välittömään tapaansa, aloitti Sirolalle jonkin pyynnön sanomalla: ”Voi rakas taloudenhoitaja!”

Sirola oikaisi kylmästi: “Tämä on virasto.”

Sairaalassa oli melko rauhallista, joskus tuli kuorma potilaita iltamyöhällä, joskus joku hermostunut potilas aiheutti hieman harmia. Kanslian nurkassa oli puolustusaseena suuret putkitongit, mutta niillä emme ketään lyöneet ja tuhoisaa jälkeä olisi tullutkin, varsinkin kun nurkissa Iiikkui vain omia joukkoja.  

Jouluaattoiltana 1941 olisi ollut minut vuoroni yöpyä sairaalassa, mutta isä haki minut hevosella Illalla kotiin ja Sirola, jolla ei ollut perhettä, jäi sairaalaan, jossa hänellä henkilökunnan jouluaterialla olikin viihtyisämpää.

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Orimattilalaisen Kirsti Kuuselan lottapalvelus jatkui heinäkuussa 1942 suojeluskunnan kansliassa, jossa hän työskenteli tammikuun loppuun 1945 saakka, jolloin suojeluskunnan tultua lakkautetuksi yksikkö toimi Orimattilan kotiuttamistoimistona.  

 

[Lotta Kirsti Kuusela (ääneen lukija Kristina Brushane):]

Murheellisin työsarka oli sankarihautajaisten järjestäminen. Suojeluskuntapiiri (nykyistä sotilaspiiriä vastaava) ilmoitti meille tiedot kaatuneista, me soitimme ne kirkkoherranvirastoon, josta pappi sitten ilmoitti suruviestin omaisille. Minun tehtäväni oli järjestää sankarihaudalla tapahtuvat seremoniat.  

Hautajaisissa oli kotijoukkojen miehistä ja lotista koottu kunniavartio, suojeluskunnan torvisoittokunta soitti, ammuttiin kunnialaukaukset ja suojeluskunta laski omaisten ohella oman seppeleensä. Näitä juhlamenoja ohjasi is-joukkojen päällikkö Hannes Mörä.  

Meillä lotilla oli hautajaisissa juhlapuku, lottapuvun täydennyksenä käsivarsinauha ja valkoiset käsineet. Joskus oli vaikea seistä tyynenä kun lähes samanikäistä koulutoveria laskettiin sankarihautaan. Vainajan vähäiset henkilökohtaiset tavarat lähetettiin omaisille suojeluskunnan kanslian kautta. Moni tuttu äiti tai vaimo istui silloin kansliassa, yhdessä muisteltiin vainajaa ja itkettiin.  

Sodan loppuvaiheessa yhteydet Karjalan Kannakselle katkesivat ja huolestuneiden omaisten kanssa yritettiin suojeluskuntapiirin kautta saada tietoja kadonneista.

 

[Musiikkia]

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Lottien työpanos oli erittäin tärkeä sekä Puolustusvoimille että koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Sodan pitkittyessä työvoimapula kärjistyi, ja lottia tarvittiin niin maataloustöissä, Kannaksen siviiliväestön evakuoinneissa kuin varsinaisissa lottatehtävissäkin. Samanaikaisesti sodassa haavoittuneiden määrä kasvoi ja lottia pyrittiin vapauttamaan siviilitöistä avuksi sotasairaaloihin.  

Jatkosodan päättyessä komennuksella oli lähes 20 000 lottaa, heistä kolmasosa muonituslottia. Sotavuosien aikana 292 lottaa oli kuollut tehtävissään.

Olet kuunnellut Arkistopodin Lottamuistoja-sarjan toista osaa. Jakson arkistonäytteet ovat peräisin Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipaikassa säilytettävästä Orimattilan lottaperinnekeräyksen arkistosta.  

Lottamuistoja-sarjan juontajana toimii Kare Salonvaara ja aineistonäytteiden lukijana Kristina Brushane.

Kaikki Arkistopodin jaksot ovat kuunneltavissa osoitteessa kansallisarkisto.fi/arkistopodi.