Arkistopodi

Kenttäsairaala 25 – Lottamuistoja osa 5

Episode Summary

Katri Tikkanen ja Saara Rajamäki toimivat jatkosodan aikana muonituslottina kenttäsairaala 25:ssä. Tässä Arkistopodin jaksossa pääset kuuntelemaan heidän tarinansa.

Episode Notes

Katri Tikkanen ja Saara Rajamäki toimivat jatkosodan aikana muonituslottina kenttäsairaala 25:ssä. Tässä Arkistopodin jaksossa pääset kuuntelemaan heidän tarinansa. Arkinen työ, viihdytyskiertueet, luteentorjumiskeinot, kohtaamiset sotavankien kanssa... niistä kaikista Katri Tikkanen kertoo elävästi muistelmissaan.

“Haikea ikävä pakahdutti rintaa, kun katselimme ulos ikkunasta kaunista kesää kaukana kotoa. Samassa näkyi kirkkaalla taivaalla kolme lentokonetta, jotka raskaasti jyristen ylittivät koulun. Jotain pelonsekaista liikahti rinnassa, vaikka emme silloin tienneetkään koneiden olleen vihollisen pommittajia matkalla Lahteen, vasta jälkeenpäin kuulimme asiasta.”

Jakson kuva:
Lotat antavat juotavaa haavoittuneille. Kiestinki-Tuoppajärvi 15.8. 1941. SA-KUVA. Kuvaaja: Hedenström.

Musiikki:
Axletree - The Hare in the Moon
Attribution 4.0 International (CC BY 4.0)
https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/

Episode Transcription

[Kristina Brushane:]

En tiedä häiritsivätkö syöpäläiset isossa talossa olevan sairaalamme potilaita missä määrin, mutta ajan oloon ne ainakin tottuivat meihin tai me niihin, eikä niistä enää tehty numeroa. Jos joku sattui yöllä tyynylle, se hävitettiin ja sillä siisti. Muutenkin olo rauhoittui vähitellen, kun rintama ei enää sillä rintamaosuudella rynninyt eteenpäin. Tytöistäkin jotkut lähtivät jo 'turistimatkalle" katsomaan Äänislinnaa. Pelko ja jännitys taisivat olla tipotiessään. Muuan sotavanki oli aivan vapaana pilkkomassa polttopuita meille ja toisella oli hallussaan pieni mökki, jossa hän päivät päästään leipoi ja paistoi herkullisen näköisiä ja tuoksuisia limppuja. Kävimme Saaran kanssa kerran häntä katsomassa. Vanha partainen ukko, ystävällinenkin.

[Musiikkia]

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Näin kirjoitti Katri Tikkanen, joka oli vuonna 1941 jatkosodan alettua määrätty muonittajaksi kenttäsairaala 25:een. Hän oli toimenlotta, sitoutunut lähtemään komennukselle kotipaikkakuntansa ulkopuolelle liikekannallepanomääräyksen tultua.

Tikkasen tarinaa pääset seuraamaan tässä Arkistopodin jaksossa, joka on viides osa Lottamuistoja-sarjassa.

Arkistonäytteitä ääneen lukee Kristina Brushane. Minä olen Kare Salonvaara ja sinä olet tervetullut mukaan matkalle Lotta Svärdin historiaan.

[Musiikkia]

 

[Kristina Brushane:]

Jatkosodan alkaessa meitä oli Artjärvellä kaksi muonituslottaa, jotka olimme tehneet toimenlotta-sitoumuksen, Saara Rajamäki ja allekirjoittanut Katri Tikkanen. Toimenlotta-sitoumuksella lupauduimme olemaan valmiit lähtemään heti liikekannallepanomääräyksen saatuamme.

Liikekannallepanomääräys tuotiin meille henkilökohtaisesti samana päivänä kuin Artjärven miehillekin ja kokoonnuimme Vuorenmäelle suojeluskunnan talolle 18.6.1941. Seuraavana iltana miehet lähtivät marssien Kausalaan ja me katselimme heidän menoaan Pasilan ikkunasta hämmentyneinä ja tajuten vasta silloin, että jotain järkyttävää oli tapahtumassa, sellaista, jota emme sopimusta allekirjoittaessamme olleet täysin ymmärtäneet tapahtuvaksi, tai uskoneet tapahtuvaksi.

Seuraavana aamuna miesten pakkaukset vietiin hevosilla Kausalaan ja siinäpä me lotatkin pääsimme hevospelillä körötellen asemalle.

Kausalasta menimme junalla Kaipiaisten asemalle, josta meidät lotat vietiin Enäjärven koululle, jonne oltiin pystyttämässä kenttäsairaala 25, ja meidät oli määrätty sen muonittajiksi. Pääemäntänä oli Elli Kalela Anjalasta ja pari lottaa Sippolasta ja Kaipiaisista. Meidän tuli siis huolehtia sairaalan henkilökunnan ja potilaiden ravinnon tarpeesta aamuteestä iltateehen ja välillä lämmintä ateriaa.  

Enäjärven koululta palautuu mieleeni pari tuokiokuvaa, joista ensimmäinen: luonto oli tavattoman kaunis, puissa alkukesän puhdas vihreys, ilma seesteinen, ja juhannuksen läheisyys toi kodin mieleen. Haikea ikävä pakahdutti rintaa, kun katselimme ulos ikkunasta kaunista kesää kaukana kotoa. Samassa näkyi kirkkaalla taivaalla kolme lentokonetta, jotka raskaasti jyristen ylittivät koulun. Jotain pelonsekaista liikahti rinnassa, vaikka emme silloin tienneetkään koneiden olleen vihollisen pommittajia matkalla Lahteen, vasta jälkeenpäin kuulimme asiasta.

Toinen muistikuva on seuraavalta päivältä. Silloin ei tullut koti-ikävä mieleen eikä ollut aikaa tunnelmointiin, vaan heräsimme siihen järkyttävään todellisuuteen, että sota oli syttynyt ja ensimmäiset haavoittuneet sotilaat tuotiin kenttäsairaalaamme.

Enäjärven koululla emme olleet montaakaan päivää, kun tuli määräys lähettää potilaat sotasairaalaan, pakata kenttäsairaala laatikoihin ja siirtää se Luumäelle. Siellä olimme Kivijärvellä entisen presidenttimme ”Ukko-Pekan" naapurissa. Vain muutama päivä sielläkin, kun taas kaikki laatikoihin ja junaan, jolla mentiin Simolan asemalle. Melkkolan kylässä laatikot avattiin. Armeijan nopea eteneminen sodan alkuvaiheessa aiheutti sen, että kenttäsairaalaa jouduttiin jatkuvasti siirtämään sen perässä paikasta toiseen. Melkkolassa olimme varmaan aika lähellä rintamaa, koska ensimmäisinä päivinä ammunta kuului hyvin ja jokunen suuri tykinammus jämähti läheiseen mäkeen.  

Melkkolassa viivyimme muistaakseni useita viikkoja, ja siellä kulki sairaalamme läpi joitain tuttujakin. Myös kaatuneista kuulimme, tosin harvemmin.

Melkkolasta pääsimme Saaran kanssa käymään kotonakin noin 6–10 pv elokuuta. Ennen lähtöä päätimme käydä varastorakennuksella, jonne sankarivainajia oli koottu. Sinne oli kuulema tuotu joitain tuttuja. Rohkeus kuitenkin petti, kun ovia hiukan raotettiin, sillä uhrien määrä oli yllättävän suuri. Järkyttyneinä palasimme asunnollemme yrittäen unohtaa sodan kauheus ja ajatella, että loma on edessä ja pääsemme käymään kotona.

Oli ihanaa nähdä, että kotona voitiin hyvin. Yksi huone oli luovutettu evakkoperheen käyttöön. Nuo kotoaan lähtemään joutuneet ihmiset olivat kovin miellyttäviä, iloisia luonteeltaan, eivät osaansa valitelleet. Vielä vuosia jälkeenpäinkin kirjoittelivat kuulumisiaan.

[Musiikkia]

 

Lomamme oli lyhyt ja vielä lyhyemmältä se tuntui meistä, mutta hyvin olimme saaneet vaatevarojamme lisättyä ja muitakin tarvikkeita hankittua.

Melkkolasta lähdettyämme viivyimme vain pari päivää Lauritsalassa, josta muistan ainoastaan suuren koulun, jonka keittiökaapin ovessa satutin käteni. Haavan jälki näkyy vieläkin yli 50 vuoden jälkeen kädessäni.

Seuraavaksi avattiin sairaala Jääsken Oravalassa lyhyeksi aikaa. Sen jälkeen mentiin Juustilaan. Juustilassa oli näitä artjärveläisiä kaatunut 25.8. useita miehiä, vaikka emme siellä asiasta tienneet, emme edes heistä, jotka loppuivat sairaalassamme.

Juustilasta meidät siirrettiin Nurmen asemalle ja junaan, ja sitten alkoikin vuorokausia kestävä matka Kouvolan, Pieksämäen ja Matkaselän kautta Suojärvelle, josta edelleen Jessoilaan. Meillä oli kenttäkeittiö junassa ja kävi se henkilökunnan muonittaminen sielläkin.

Jessoilasta armeija oli vasta päivä tai pari ennemmin edennyt itään. Sään kauneudesta huolimatta ikävä sodan leima lepäsi raiskatun seudun yllä. Ei edes kaikkia kaatuneita oltu ehditty vielä korjata pois.

Jessoilan asemalta siirryimme autoilla Korsoon, jossa sijoituimme aluksi telttoihin. Olimme juuri saaneet kuivalle männikkömäelle teltat asuttaviksi, kun vihollisen lentokoneet alkoivat tulittaa telttakyläämme kiertäen ja kaartaen puolelta toiselle. Jokainen haki turvaa kuka mistäkin Iinjurien ja kuljetusautojen takaa ja alta, jotkut jäivät telttoihin. Me Saaran kanssa kiersimme yhtä suurta mäntyä ja sen juurelle sijoitettua kenttäkeittiötä. Kun tämä ikuisuudelta tuntunut kauhun hetki viimein oli ohi ja tuli hiljaista ja ryhdyttiin tarkastelemaan tuhoja, todettiin teltoissa reikiä runsaasti. Eräs sairaanhoitajien ja lääkintälottien teltta kärsi pahiten. Sen sisällä ollut lotta sai osuman ja lähetettiin oitis sotasairaalaan. Teltta ja tyttöjen repuissa olleet tavarat olivat pahoin pilalla. Ihme oli, että vain yksi luoti osui lottaan. Myöhemmin tuli ilmoitus, että haavoittunut lottamme oli kuollut. Nilkkaan osunut luoti oli ollut myrkyllinen. Ei auttanut, vaikka jalka oli katkaistu ensin polvesta ja myöhemmin reidestä, kuolio vaan eteni ja tyttö menehtyi. Hautajaisiin meni pieni lähetystö, kaksi tai kolme henkeä, en tarkoin muista.

Tapaus järkytti kaikkia, mutta sellaistahan sota on, ei koskaan tiedä milloin oma vuoro on luopua elämästä. Vahinkoja tarkasteltaessa telttakylässämme joku miehistä havaitsi luodin lävistäneen rinnan korkeudelta senkin männyn, jota me Saaran kanssa henki kurkussa kiersimme.

Sen pitempään emme siinä männikössä voineet telttailla vaan jouduimme suureen, melko uuteen puutaloon, jonka ylemmissä kerroksissa asuttiin ja sairaala oli alakerrassa. En tiedä oliko rakennus toiminut kouluna vai oliko se ”mikä lie ryssän majatalo”, kuten kirjailija Viljo Saraja vieraskirjaani kirjoitti otsikolla ”Tuokiokuvia” maatessaan kuumepotilaana sairaalassa 04.10. vuonna -41.

Siellä kulki sairaalan läpi omankin pitäjän miehiä, vaikka emme heidän juttusilleen ennättäneetkään. Potilaiden vaihtuvuus oli siihen aikaan nopeaa, koska rintama eteni hyvää vauhtia kohti Äänistä. Isosta talosta muutimme Korson kylään vanhaan harmaaseen taloon, jossa ei ollut kunnon yörauhaa. Meille suomalaisille oli sangen vierasta se syöpäläisten, luteiden, täiden ja torakoiden runsaus, joka yllätti itärajan takana joka ainoassa talossa ja töllissä, eikä niille mahtanut mitään.  

Kerronpa asiaan liittyvän meitä suuresti huvittaneen tapauksen. Ystävämme farmaseutti Elvi Seppänen, jota myös leikillisesti apteekkarskaksi kutsuttiin, kertoi silloisella Herra apteekkarilla, nimeä en oikein muista, olkoon vaikka Fernström (apteekkarit sairaalassa vaihtuivat usein), olevan uusi tehokas luteentorjuntamenetelmä kokeiltavana. Tämä apteekkari oli herkkäihoinen, vaaleaverinen ja sinisilmäinen nuorimies ja varsin vauhko syöpäläisten suhteen. Keksintö kiinnosti ja niinpä lähdimme Saaran kanssa uteliaina apteekkitaloon katsomaan, josko keksintö olisi toteutettavissa meidänkin huoneessamme, ja olihan se. Apteekkarin vuode seisoi keskellä huonetta jokainen jalka säilykepurkissa, jossa oli vettä tai mitä lie, nestettä kuitenkin. Koska vuoteen omistaja ei ollut paikalla, voimme vapaasti naureskella asetelmalle, jonka piti olla varma suoja, sillä lude enempää kuin torakkakaan eivät ole vesieläimiä.

Me emme ennättäneet asiaa kokeillakaan, kun kuulimme, että syöpäläiset, kun eivät jalkoja pitkin päässeet apteekkarin vuoteeseen, menivät seinää myöden kattoon ja pudottautuivat vuoteelle. Ja taas oli uni pilalla! Luteiden nerokkuudesta on muuten Lauri Viita kirjoittanut runon, joka edellä kerrotusta johtuen kiinnosti minua niin paljon, että opettelin sen ulkoa, ja aina se tuo mieleeni sodanaikaisen apteekkarimme siniset silmät ja syöpäläiskauhun (Viidan runo "Kapina" kokoelmassa "Betonimylläri") . En tiedä häiritsivätkö syöpäläiset isossa talossa olevan sairaalamme potilaita missä määrin, mutta ajan oloon ne ainakin tottuivat meihin tai me niihin, eikä niistä enää tehty numeroa. Jos joku sattui yöllä tyynylle, se hävitettiin ja sillä siisti.

Muutenkin olo rauhoittui vähitellen, kun rintama ei enää sillä rintamaosuudella rynninyt eteenpäin. Tytöistäkin jotkut lähtivät jo 'turistimatkalle" katsomaan Äänislinnaa. Pelko ja jännitys taisivat olla tipotiessään. Muuan sotavanki oli aivan vapaana pilkkomassa polttopuita meille ja toisella oli hallussaan pieni mökki, jossa hän päivät päästään leipoi ja paistoi herkullisen näköisiä ja tuoksuisia limppuja. Kävimme Saaran kanssa kerran häntä katsomassa. Vanha partainen ukko, ystävällinenkin.

[Musiikkia]

 

Lokakuun alussa sairaala taas pakattiin autoihin ja siirrettiin Juustjärvelle, koska taistelut käytiin kiivaampina Karhumäen suunnalla. Tie sinne oli erittäin huonokuntoinen ja matkanteko hidasta. Ensimmäiset pari yötä me muonittajat asuimme matalassa pikku mökissä, jossa oli vain leivinuuni ja raakkupata. Hiilet vedettiin uunista uunin suulle ja hiilien päälle käännettiin kulmaraudasta kääntyvän raudan varassa riippuva pieni pata. Hellaa ei ollut lainkaan. No niin, mehän käytimme joka tapauksessa kenttäkeittiötämme kuten ennenkin.

Huoneen lämmitimme leipäuunilla, sillä talvi teki tuloaan. Tästä pikku mökistä saimme määräyksen muuttaa kylän komeimpaan taloon ja vielä kolmanteen kerrokseen, jossa oli koko kylän ainoa hellahuone ja vielä parvekkeella varustettu. Ihastuimme ikihyviksi, kunnes huomasimme, että parveke oli hengenvaarallisen hutera ja huone talven edetessä kylmääkin kylmempi, vaikka poltimme tulta yötä päivää. Nukuimme vaatteet päällä vain kengät pois jaloista, mutta siltikin reumatismi iski jäseniin. Karhumäen suunnalla ei myöskään enää vauhdilla edetty vaan sota muodostui niin sanotuksi asemasodaksi. Vinttikamarista tuli siis pitkäaikainen asunto muonituslotille.

Tilanteen rauhoituttua rintamalla se merkitsi sairaalalle haavoittuneiden tulon vähenemistä, melkein loppumista. Kylmän talven ja kehnon ruuan ansiosta rintamalta sen sijaan tuli vatsa- ja kuumepotilaita. Hyvin pian, sanoisin yllättävän pian, tunnelma huomattavasti keveni, ikään kuin mitään vaaraa ei enää olisi ollutkaan. Joillakin rupesi jo aika käymään pitkäksi, ei kuitenkaan meillä muonittajilla. Meillä työ oli aina sama, ruokailijoiden lukumäärä vain vähän pieneni. Jälkeenpäin olen monesti ajatellut emäntämme Elli KaleIan taitavuutta ruuan määrän suhteen, kun hyökkäysvaiheen aikana saattoi yhtäkkiä tulla kymmenien henkilöiden lisäys ruokailijamäärään. En muista, että ruoka olisi silti koskaan loppunut, eikä sitä koskaan pois kaadettu, vaikka pata joka aterian jälkeen piti pestä puhtaaksi seuraavaa keitosta varten, oli se sitten ruoka tai teevesi. Oli meillä KaleIan tukena tietenkin maan mainio talouspäällikkö kersantti Onni Seppälä.

Tilanteen rauhoittuminen sai aikaan myöskin sen, että lomia sai helpommin niin rintamalta kuin sen takaakin, ja viihdytyskiertueita alkoi vierailla yksiköissä. Meilläkin ensimmäinen marraskuun lopussa. Tämän viihdytyskiertueen vetäjä kirjoitti vieraskirjaani mm:

"Yli kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun lähdin tästä Juustjärven komeimmasta talosta eteenpäin. On hauska joskus palata samaa tietä näin takaisinpäin, varsinkin kun löytää entisen talonsa asuttuna ja naisen käden sisustamana. Nyt tämän kylän ainoa kolmannen kerroksen huone vaikuttaa paljon kodikkaammalta. Silloin täällä oli seinillä koristeena vain selkäreppuja, nyt koreita naisten pukuja (huom. lottapukuja kaikki). Silloin lattialla paperit vuoteena, nyt jo paarit makuusijoina. Pöytäliinat tuovat mieleen jo rauhan ajan. Näin terveen ja ehjänä säilyneen miehen kannalta kenttäsairaala tuntuu olevan miellyttävä rintaman porras syvyyssuuntaan. Punaisen Ristin autoissa tänne tuodut näkevät tietenkin asiat kokonaan toiselta suunnalta. He odottavat pääsyä kotiin. Siksi olemme tulleet tuomaan heidän pitkiin päiviinsä vaihtelua. 4. divisioonan ja 3. tiedotuskomppanian asevelikiertue vieraili täällä 26 - 27.11.1941. Olisimme onnellisia, jos potilaat olisivat yhtä tyytyväisiä näihin päiviin kuin me viihdytyksen tuojat ja kenttäsairaalan terveet vieraat."

Allekirjoittajana Tauno I. Vartia, TK-luutnantti.

Hänen jälkeensä seurasi nimet: Laine, Ikävalko, Reinikainen, Hämäläinen, Piispanen, Mikkonen ynnä muut.

Potilaille he esiintyivät päivällä ja meille henkilökunnalle illalla. Oli se mukavaa kuultavaa silloin. Nyt yli puolivuosisataa myöhemmin ei kuitenkaan tule mieleen mitä kukin esitti. Mukana oli kuitenkin varsin nimekkäitä esiintyviä taiteilijoita, kuten esim. Armas Piispanen ja Jorma Ikävalko.

Juustjärvellä olo oli niin rauhallista ja vailla tavanomaista jännitystä, että ellei olisi ollut niin kovin kylmä, siellä olisi suorastaan viihtynyt. Ainoa hätkähdyttävä tapaus sattui, kun eräänä aamuna sairaalan vartiomies löydettiin ammuttuna. Tapaus ei selvinnyt, koska kukaan ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään. Sen jälkeen vartiointia oli pakko lisätä, ainakin niin vakuutettiin. Ei oikein uskaltanut ajatellakaan mitä kaikkea olisi saattanut tapahtua sinäkin yönä, tai vastaavasti monena muunakin yönä. Sen jälkeen ei kyllä kävelty ja hiihtoretkille aivan heti lähdetty. Minäkin olin edellisinä päivinä hiihtänyt melko kaukana siellä kauniissa talvisessa koivikossa. Nyt jälkeenpäin olen monesti ajatellut, että meillä oli kyllä aivan erityinen suojelija mukana. Varmaan uskovaisten äitiemme esirukoukset meitä kannattivat. Joulukuun alusta Saaraa sitten alettiin toivoa kotiin tulevaksi, mutta hän ei lähtenyt heti, koska ei halunnut jättää minua yksin. Minä aina muistan, miten topakkana Saara seisoi keskellä huonettamme ja vakuutti: "Minä en kyllä jätä Sinua tänne yksin vieraaseen porukkaan.

Siihen aikaan lotat vaihtuivat melko usein. Meilläkin muonituksessa oli ainoastaan Elli Kalela alkuperäisiä matkaan lähteneitä. Varuslotat olivat alkuperäisiä, samoin useat lääkintälotat ja hoitajat sekä vanhemmat lääkärit. Kuten olen ennemmin kertonut, me muonituslotat ja ruokala olimme aina eri talossa kuin muut ja niin Saarasta tuntui pahalta jättää minua. Hän on myöskin jonkun vuoden minua vanhempi ja tunsi vastuuta nuoremmastaan. Me olimme lähteneet matkaan kesällä aivan ventovieraina toisillemme. Nimet tiesimme ja sen mistä kylästä toverimme tuli, mutta siinä kaikki olikin. Kuitenkin jo ensimmäisten päivien kokemukset liittivät meidät elinikäisillä ystävyyden siteillä toisiimme. Saara siis odotti joulukuussa, kunnes minäkin sain luvan palata jouluksi kotiin.

Itsenäisyyspäivää vietimme iloisen odotuksen vallassa. Talouspäälliköltä olimme saaneet tarvikkeet munkkitaikinaa varten ja kun meidän huoneessamme oli se kylän kuuluisa ainoa hella, niin paistoimme kaiken päivää munkkeja pikku padassa, ja illalla tarjottiin kaikille munkkikahvit itsenäisyyspäivän kunniaksi ja vietettiin samalla meidän läksiäisiämme. Emme aivan heti lähteneet, mutta kuitenkin ennätimme kotiin hyvissä ajoin ennen joulua. Tarpeen se olikin, sillä täällä olivat kaikki influenssan kourissa ja apu siis enemmän kuin tarpeen.

Elämä asettui taas entisiin uomiinsa. Kenttäsairaala 25 jäi Juustjärvelle ja pysyikin siellä vuosia. Emme enää siitä juuri kuulleet. "Apteekkarska" Elvi Seppänen joskus kirjoitti kuulumisia. Sodan jälkeenkin hän jopa kävi kerran meitä katsomassa. Niin vähäpätöinen kuin meidän osuutemme maamme sodanaikaisessa toiminnassa olikin, olemme silti olleet hyvillä mielin siitä, että olemme voineet olla edes pienenä osasena isänmaamme puolustuskoneistossa aikana, jolloin kaikkien työ oli tarpeen.  

Katri Tikkanen

[Musiikkia]

 

[Juontaja Kare Salonvaara:]

Lottien jaostoista suurin oli muonituslotat. Eikä ihme, sillä ruokahuollon merkitys armeijan taistelukunnolle oli korvaamaton. Elintarvikepula asetti työlle haasteita, eikä aina voinut tietää etukäteen, kuinka iso joukko ruokapöytään tuli istumaan. Ruoan piti riittää kaikille eikä sitä sopinut haaskata.

Jatkosodan asemasotavaiheen pitkittyessä haasteeksi niin rintamalla kuin lottatyössäkin muodostui positiivisen mielialan ylläpitäminen. Ihmismielelle luontaista kai kuitenkin on se, että poikkeusoloista alkaa nopeasti muodostua tavallista arkea. Sodan todellisuus palaa mieleen vasta vihollisen hyökkäysten tai rintamalta kuultujen uutisten myötä.

[Musiikkia]

 

Olet kuunnellut Arkistopodin Lottamuistoja-sarjan viidettä, kenttäsairaalan arjesta kertovaa osaa. Jakson arkistonäytteet ovat peräisin Orimattilan lottaperinnekeräyksestä. Aineistoja säilytetään Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipaikassa.  

Kaikki Arkistopodin jaksot ovat kuunneltavissa osoitteessa kansallisarkisto.fi/arkistopodi.