Lotat Tyyne Mutka ja Kirsti Kuusela muistelevat lottapalveluksen loppuaikoja.
“Vihdoin saimme lähtökäskyn rakkaasta Pälksaarestamme. Itäinen naapuri halusi jälleen Karjalamme ja tietenkin sairaalamme jäisi myös hänen haltuunsa. Tuntui se ajatus kerrassaan katkeralta ajatellakaan loppuun asti, mutta ei siinä muu auttanut kuin töpinäksi vain, ja jonkun aikaa elettiin lähdön merkeissä. Potilaat tietenkin täytyi saada ensin tielle, ja tavarat, ja sikäli vain koko sakki.”
Näin lotta Tyyne Mutka muisteli lottapalveluksensa loppuaikoja kirjeessään Aune Levannolle.
Maataloustyöt, siviiliväestön evakuoinnit ja haavoittuneiden hoito, kaikki ne piti hoitaa, kun Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen kannaksella kesällä 1944. Lottien työ suomalaiselle yhteiskunnalle oli korvaamatonta.
Välirauhansopimuksen myötä suojeluskunnat lakkautettiin marraskuun alussa. Sama kohtalo odotti Lotta Svärdiä. Omaisuus ja arkistot tuli luovuttaa, lottapuvun ja järjestötunnusten käyttö kiellettiin.
Vasta vuosikymmeniä sodan jälkeen lotat alkoivat saada arvostusta ja heidän uhrauksensa sekä työnsä merkitys tunnustettiin.
Tämän jakson myötä päättyy Lottamuistoja-sarja ja Arkistopodi siirtyy kesätauolle. Kaikki jaksot ovat kuunneltavissa yleisimmissä palveluissa.
Jakson kuva:
Ilmavalvontakeskuksen radiohuone. Lotta kartan ääressä. Kuvaaja: Vänrikki E.Blomberg. SA-kuva.
Musiikki:
Axletree - The Hare in the Moon
Attribution 4.0 International (CC BY 4.0)
https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/
[Tyyne Mutka, ääneen lukija Kristina Brushane]
[...] Vihdoin saimme lähtökäskyn rakkaasta Pälksaarestamme. Itäinen naapuri halusi jälleen Karjalamme ja tietenkin sairaalamme jäisi myös hänen haltuunsa. Tuntui se ajatus kerrassaan katkeralta ajatellakaan loppuun asti, mutta ei siinä muu auttanut kuin töpinäksi vain, ja jonkun aikaa elettiin lähdön merkeissä. Potilaat tietenkin täytyi saada ensin tielle, ja tavarat, ja sikäli vain koko sakki.
[Musiikkia]
[Juontaja Kare Salonvaara]
Näin lotta Tyyne Mutka muisteli komennuksensa loppuaikoja kirjeessään 1944.
Lottien työstä oli tullut suomalaiselle yhteiskunnalle korvaamatonta. Maataloustyöt, siviiliväestön evakuoinnit ja haavoittuneiden hoito, kaikki ne piti hoitaa, kun Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen kannaksella kesällä 1944.
Kun jatkosota päättyi, lottia oli komennuksella noin 19 500. Muonituslottia heistä oli yli kolmannes.
Välirauhansopimuksen myötä suojeluskunnat lakkautettiin marraskuun alussa. Sama kohtalo odotti Lotta Svärdiä. Omaisuus ja arkistot tuli luovuttaa, lottapuvun ja järjestötunnusten käyttö kiellettiin.
Lotat ehtivät lahjoittaa osan omaisuudestaan pois sekä siirtämään varoja perustamaansa Suomen Naisten Huoltosäätiöön, jonka tehtävänä oli auttaa “kristillismielisessä hengessä kotien ja isänmaan hyväksi toimineita naisia”. Osa arkistoista piilotettiin ja jopa tuhottiin, koska ei tiedetty, mihin tietoja olisi käytetty. Myös yksittäiset lotat hankkiutuivat eroon omasta lottahistoriasta kertovista esineistä ja dokumenteista.
Vasta vuosikymmeniä sodan jälkeen lotat alkoivat saada arvostusta ja heidän uhrauksensa sekä työnsä merkitys tunnustettiin.
Minä olen Kare Salonvaara, ja sinä olet, vielä kerran, tervetullut mukaan matkalle Lotta Svärdin historiaan. Arkistonäytteitä ääneen lukee Kristina Brushane.
[Musiikkia]
[Juontaja Kare Salonvaara]
Lottamuistoja-sarjassa on hyödynnetty paljon Orimattilan lottaperinnekeräyksen aineistoja, joita säilytetään Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipaikassa. Aineistoista löytyy myös Kirsti Kuuselan muistelut, joita pääsimme kuuntelemaan aiemmin jaksossa 2. Kuusela kirjasi muisteluihinsa myös Lotta Svärd -järjestön lakkauttamisen sodan päätyttyä.
[Kirsti Kuusela, ääneen lukija Kristina Brushane]
Sodan päätyttyä syksyllä 1944 lakkautettiin niin suojeluskunta – kuin lottajärjestökin. Paikallinen suojeluskunnan yksikkö muuttui kotiuttamistoimistoksi, yksikön päällikkönä oli eversti Knut Alfthan ja kotiutettavien miesten palauttamasta kalustosta huolehti vänrikki Olli Lahtonen. Harmaana räntäsateisena talvipäivänä 11.11. (VAI itsenäisyyspäivän tienoilla) kotiin palaavat miehet järjestäytyivät talon eteen kentälle ja valmistautuivat Iuovuttamaan varusteitaan Katselimme tapahtumaa talon parvekkeelta. Jäin edelleen taloon töihin, jatkossa siviilipukuisena kanslistina.
Kotiuttamisvaiheen aikana tunnelma oli epävarma, monenlaisia huhuja kiersi ja tulevaisuudesta ei tiedetty, minkälaiseksi se muodostuisi. Kerran varastomme miehet päättivät kokeilla, miten savupommi toimii ja pamauttivat pommin suojeluskuntatalon mäellä. Sankka savupilvihän siitä syntyi ja huolestutti suuresti kyläläisiä. Tammikuun lopulla varastoluettelot oli laadittu ja minun työni oli päättynyt.
Sota-ajan lottatyö oli tässäkin rauhallisessa muodossa melko erikoista elämää 15–20-vuotiaalle tytölle, leikit jäivät, oli vastattava aikuisen tehtävistä. Paljon nuorekasta iloakin toki noihin vuosiin sisältyi. Lottajärjestö opasti moniin sellaisiin tehtäviin, muonitukseen, sairaanhoitoon, toimistotyöhön, joista oli siviilielämässäkin hyötyä.
Ohjesääntö antoi melko tarkkoja käyttäytymisohjeita. Lotat eivät käyttäneet asetta, kuten erheellisesti joissakin nykyajan elokuvissa ja näytelmissä esitetään, mitään ”sotahulluutta” ei erityisesti lietsottu, sen ajan roolikäsityksen mukaan lotan oli sodankin aikana säilytettävä oma linjansa ja pitäydyttävä naiselle sopivissa tehtävissä. Sotatoimialueen poikkeuksellisissa oloissa lotat joutuivat varmasti myös moniin poikkeuksellisiin tilanteisiin, mutta kotirintamalla lottatyö oli lähes tavallista säännöllistä työtä, pienellä päivärahalla ja ilman kesälomia.
[Juontaja Kare Salonvaara]
Päätämme Lottamuistoja-sarjan Tyyne Mutkan kirjeeseen. Sitä säilytetään Kansallisarkiston Joensuun toimipaikassa, ja se sisältyy Aune Levannon arkistoon.
[Tyyne Mutka, ääneen lukija Kristina Brushane]
Savonranta 24.11.1944
Rouva Aune Levanto!
Noin muutama päivä sitten oIen kotiutunut 51 ½ kk kestäneeltä komennukseItani. Aattelinpa Teille kertoa yhtä ja toista vähän niistä elämyksistäni, joita ehdin kokemaan Iyhyen komennukseni aikana. Niin, – komennukseni piti siis kestää vain kuukauden, mutta vallan huomaamatta oli takana jo viisikin. Siksi ei kotonani ollut mitään työvoiman puutetta, kun siskoni Itä-KarjaIasta joutuivat heittämään sinne työpaikkaansa, ja tietenkin menivät kotiin. Minä ilman muuta jatkoin komennusaikaani.
Pälksaareen kohtalo minut heitti ensiksi, se siis ratkesi Joensuussa. Enhän kotona vielä yhtään aavistanut, minne joutuisin. Sehän tietenkin hiukan jännitti. Siellä meidät otettiin kovin ystävällisesti vastaan, meitä oli mm. kaksi lottaa menossa saman matkan. Jouduin työhön osastolle, sillä kuulunhan lääkintäjaostoon, vaikka en kylläkään ennen ollut koskaan lääkintätyössä, ei ole ollut tilaisuutta käydä lääkintäkursseja. Tuntuihan alussa tietenkin hiukan oudolta se työ, mutta pian siihen tottui. Kiitollisuudella muistan niitä herttaisia hoitajattaria, ja samoin lottasiskoja, kun he niin auliisti opastivat, että alkuun pääsin minulle niin vieraassa työssä.
Ja entäs ne meidän kiltit potilaamme! Täytyy sanoa, että sankareita he olivat sanan täydessä merkityksessä. niin äärettömään urhoollisesti he yrittivät kestää suurimmatkin kärsimyksensä. Ei valitusta, ei nurisemista, vaikka joskus näyttikin siltä, että heillä monellakin oli aivan liian suuret kärsimykset. Tyynenä vain kestivät poikanne, ja tulevaisuususkoa tuntui olevan kovasti, vaikka sota olikin ruhjonut jäsenet.
Noin heinäkuun puolivälissä oli sairaalassamme aika lailla touhua. yöt päivät oli liikettä, sillä useampi aika tuli potilaista, ja toisia aina lähti sairasjunalla Suomeen päin. Mutta pian se oli taasen ohi. Alkoi jälleen rauhallisempaa aikaa sellainen touhun jälkeen.
Sairaalamme toimi muuten sellaisena evakuoimispaikkana. Usein siis vaihtui potilaamme. Niin, – ja vihdoin saimme lähtökäskyn rakkaasta Pälksaarestamme. Itäinen naapuri halusi jälleen Karjalamme ja tietenkin sairaalamme jäisi myös hänen haltuunsa. Tuntui se ajatus kerrassaan katkeralta ajatellakaan loppuun asti, mutta ei siinä muu auttanut kun töpinäksi vain, ja jonkun aikaa elettiin lähdön merkeissä. Potilaat tietenkin täytyi saada ensin tielle, ja tavarat, ja sikäli vain koko sakki. Yhdessä sitten lähdettiin pikkuhiljaa liukumaan kohti Raahea, kokonaan toiselle puolelle Suomea. Siis muistot vain Pälksaaresta jäljellä. Yhdessä niitä sitten muisteltiin matkalla. Kaikillla tuntui olevan suuri kaipaus sinne takaisin, ja luja usko että sinne kerran vielä menemmekin.
Ja sitten viimein Raaheen, vaikka matka olikin aika pitkä. Mitäs muuta kun sairaala vain pystyyn ja odottamaan potilaita. Ja aikojen perästä heitä alkoi tullakin, että pääsimme jälleen säännölliseen työhön. Mutta kauan emme ehtineet Raahessa työskennellä, kun saimme kuulla, että sairaalamme kokonaan lakkautetaan, ja me kaikki pääsemme siviiliin.
Niin, ja ero meistä sitten tuli. Nyt olemme jokainen omalla tahollaan. Ero tuntui kerrassaan haikealta. Keskuudessamme vallitsi kerrassaan, sanoisinko loistava ”asevelihenki”. En ikinä unohda niitä työtovereita, ja yleensä kaikkia, joiden kanssa jouduin tekemisiin komennuksella oloaikanani. Mutta eipä varmaan lähde koskaan mielestäni niiden kärsivien poikienkaan kasvot, sillä enhän muuten olisi tiennyt niin elävästi, miten urhoollinen oikeastaan Suomen mies saattaa olla.
Kunpa vain olisi tullut tehtävänsä suoritettua tunnollisesti, että se kelpaisi ihmisten ja Jumalan edessä!
Sydämellisin terveisin Tyyne Mutka.
[Musiikkia]
[Juontaja Kare Salonvaara]
Olet kuunnellut Arkistopodin Lottamuistoja-sarjan kuudetta ja viimeistä osaa.
Kaikki Arkistopodin jaksot ovat kuunneltavissa osoitteessa kansallisarkisto.fi/arkistopodi.