Arkistopodin uusimmassa jaksossa hiippailemme Kekrin kunniaksi Turun hovioikeuden saliin 1600-luvulle Valpuri Kynin noitaoikeudenkäyntiin. Pohdimme, mitä tiedämme Valpurin elämästä historiallisten lähteiden avulla ja kuka tämä noidaksi kutsuttu nainen oli.
Valpuri Kyni on yksi tunnetuimpia noituudesta tuomittuja henkilöitä Suomen historiassa. Hän eli ja kierteli Satakunnan alueella 1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja joutui oikeuden eteen noituudesta syytettynä useamman kerran.
Tiedot Valpurin elämästä pohjautuvat pääosin tuomiokirjoihin merkittyihin tietoihin. Tuomiokirjoja säilytetään Kansallisarkistossa ja pääset itsekin tutustumaan niihin Astia-verkkopalvelussa.
Kirjallisuus:
Lähteet:
Jakson nimi: Valpuri Kyni – pelkoa ja noituutta 1600-luvun Satakunnassa
Käsikirjoittajat: Inka Saarela
[Intro]
[Lukija: Inka Saarela]
”Minä en saa aikaan enempää paholaisia kuin susiakaan. Minä en saa aikaan enempää pahaa kuin hyvääkään.”
[Musiikkia]
[Inka Saarela]
Tervetuloa Kansallisarkiston arkistopodin pariin. Kuulitte äsken katkelman Turun hovioikeuden kuulustelupöytäkirjasta. Vuoden 1649 marraskuulta. Tuolloin noituudesta syytetty Valpuri Kyni oli Turun hovioikeuden kuulusteltavana. Valpuri Kyni, on yksi tunnetuimpia noituudesta tuomittuja henkilöitä Suomen historiassa. Hän eli ja kierteli Satakunnan alueella 1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja joutui oikeuden eteen noituudesta syytettynä useamman kerran. Tiedot Valpurin elämästä pohjautuvat pääosin tuomiokirjoihin merkittyihin tietoihin, joita Kansallisarkistossa säilytetään. Tässä podcast-jaksossa pohditaan sitä, mitä Valpurin elämästä tiedetään historiallisten lähteiden avulla ja kuka tämä noidaksi kutsuttu nainen oli.
[Musiikkia]
[Lukija: Inka Saarela]
1600-luvulla Suomi oli osa Ruotsia, ja elettiin aikaa, jolloin noituuden pelko oli todellista. Kuolema, sairaudet ja taikuus olivat läsnä ihmisten arkielämässä. Käsitys maailmasta pohjautui kristinuskoon ja kaikilla ihmisillä oli paikkansa ja vastuunsa. Vuosisadan mittaan Ruotsin keskusvalta vahvistui, ja samalla valtion kontrolli ulottui vahvemmin maaseudullekin.
Valpurin elinaikana noituudesta oikeuteen ei kuitenkaan yleensä jouduttu valtiovallan toimesta, vaan kyse oli ihmissuhteista ja nimenomaan noituudella vahingoittamisesta, johon viitattiin termillä maleficium. Noituudella vahingoittamisen motiivina oli usein riita tai kosto. Sairaudet ja vahingot saatettiin tulkita noituudella vahingoittamiseksi, mikäli niitä oli edeltänyt jonkinlainen sanallinen uhkaus.
Kesäkuun 11.–12. päivinä vuonna 1649 istuttiin ylimääräisiä käräjiä Huittisissa, Satakunnassa. Valpuri Kyni oli epäiltynä noituudella vahingoittamisesta. Syytökset Valpuria vastaan nosti Punkalaitumen kirkkoherra Simon Mikaelis. Hän väitti, että Valpuri oli noitunut hänen karjansa ja aiheuttanut suurta vahinkoa. Tarkalleen ottaen 95 nautaa oli kuollut kahden vuoden aikana ja Valpurin epäiltiin käyttäneen myrkkyä teossaan. Menetys on ollut suuri, mutta sitä ei voida tietää, kuoliko karja Valpurin tekemään myrkkyyn vai tauteihin. Varmaa ei ole sekään, tekikö Valpuri ylipäänsä mitään myrkkyä vai perustuivatko epäilyt vain puheisiin.
Kirkkoherra Simon Mikaelis itsekin oli kärsinyt erilaisista vaivoista, jotka hän uskoi Valpurin aiheuttaneen. Hengenmiestä vaivasivat tyrät, jotka hänen mukaansa olivat noita-Valpurin lähettämiä. Historioitsija Marko Nenosen mukaan tyrä ymmärrettiin tuohon aikaan noidan lähettämäksi taika-ammukseksi, joka aiheutti sairauksia ihmisille ja karjalle. Valpurin tapauksen oikeusasiakirjoissa tyrä kuvataan karvaiseksi, pallon muotoiseksi lihakappaleeksi.
Kirkkoherra uskoi Valpurin motiiviksi sen, että hän oli usein kieltänyt seurakuntalaisia ruokkimasta ja majoittamasta Valpuria. Oikeudessa myös todistettiin, että Valpuri oli uhannut kirkkoherraa sanoen, että hän "halkeaisi kahtia kuin makkara leipälapiolla" ellei ottaisi saarnatuolissa sanomaansa kieltoa takaisin. Historioitsija Marko Nenonen on perehtynyt Valpuri Kynin tapaukseen kattavasti ja hänen mukaansa majoituksen kieltäminen vaati joitakin laillisia perusteita, joten Valpuri on saattanut olla lainsuojaton tai häneltä puuttui papiston lupa kerjuuseen.
Käräjillä Valpurin kerrottiin käyttäneen kirkon karjapiikaa Kerttu Tuomaantytärtä apunaan karjan noitumisessa kuoliaaksi. Käräjillä väitettiin, että palkkioksi avusta Valpuri oli luvannut Kertulle kaulaliinan ja parannuksen kaatumatautiin. Valpuri oli antanut Kertulle myrkkyä, joka oli ollut kuin käärmeennahkaa. Kerttu oli sekoittanut sitä heinien joukkoon ja antanut sitä karjalle ainakin eräänä varhaisena pitkäperjantain aamuna. Kerttu tunnusti osallisuutensa, mutta väitti Valpurin noituneen taudin häneen alun perin kostoksi siitä, että piika oli jättänyt erään kerran Valpurin toiveen täyttämättä. Oikeudessa myös naapurit todistivat tämän kertomuksen puolesta. Kerttu kertoi, että kun hän oli ilmiantanut Valpurin, Valpuri oli noitunut hänen sairautensa pahemmaksi. Kertun mukaan Valpurin syy karjan noitumiselle ei kuitenkaan ollut kosto kirkkoherralle, vaan Kerttu selitti, että Valpuri yritti saada kirkkoherran pyytämään apua karjan parantamisessa päästäkseen kirkkoherran suosioon.
Valpurin oikeudenkäynnissä nousi esiin myös muita syytöksiä. Tuomas Martinpoika Satakunnan Liitsolan kylästä syytti Valpuria vakavasta rikoksesta. Nenonen muistuttaa, että koska Tuomas oli asianosainen, häntä ei olisi voinut käyttää Valpurin asiassa todistajana tuonkaan ajan lain mukaan. Tuomas nimittäin väitti, että Valpuri oli noitunut hänen puolivuotiaan poikansa kuoliaaksi.
Valpuri ei tunnustanut syyllisyyttään mihinkään edellä mainituista rikoksista. Hän kielsi antaneensa myrkkyä tai käyttäneensä apunaan ketään, mutta hänen maineensa oli jo niin synkkä, että oikeus ei ottanut hänen puolustustaan vakavasti. Vuoden 1649 tuomiokirjoista selviää, että Valpuri tuomittiin kuolemaan ensimmäisen kerran jo vuonna 1635, mutta tuomio lievennettiin kaakinpuurangaistukseksi ja karkotukseksi. Kaakinpuulla tarkoitetaan paalua, johon rangaistava sidottiin kiinni häpeämään ja mahdollisesti myös ruoskittiin. Rangaistuksesta huolimatta Valpuri ei ilmeisesti lähtenyt seudulta, vaan kierteli Ala- ja Ylä-Satakunnassa sekä Sääksmäen kihlakunnan alueella.
Valpuri on ollut vuonna 1649 jo vahvassa noidanmaineessa ja ilmeisesti pelätty hahmo, joka operoi yhteisön laitamilla. Oikeuden pöytäkirjoissa mainitaan useita todistajia, jotka kertoivat Valpurin tekemistä vahingoista, mutta todisteet olivat pääosin perustuneet kuulopuheisiin ja pelkoihin. Kaksi lautamiestä, Simo Leppäkylästä ja Jaakko Löysälästä, kertoivat, että Valpuri saattoi lähettää susia raatelemaan karjaa ennen kuin hän saapui kerjäämään kylään. Hänestä kerrottiin, että jos häntä ei ruokittu, sudet tulisivat raatelemaan lisää. Valpurille oli annettava mitä hän halusi, kertoivat Simo ja Jaakko:
”Ja jollei, niin lähettää hän susia niin monta kuin haluaa raatelemaan heidän karjansa kuoliaaksi, ja jos joku valittaa, että kaksi sutta tulevat yhdessä, niin sanoo hän, missä on se kolmas, sillä kolme piti olla.”
Näillä Huittisten ylimääräisillä käräjillä Valpuri tuomittiin noituudestaan roviolla poltettavaksi. Tuomio perusteltiin todistajien lausunnoilla Valpurin vahingonteoista, aikaisemmilla tuomioilla ja hänen maineellaan pahantekijänä. Oikeuden mukaan Valpuri oli, kieltämisestään huolimatta, antanut myrkkyä Kertulle ja neuvonut sen käytössä sekä noitunut vahinkoja ja aiheuttanut monen kuoleman. "Kaikki paha, mitä hän toivoo, heti tapahtuu ja todeksi käy", todetaan pöytäkirjassa.
Valpuri oli myös kertoillut useille ihmisille nähneensä metsässä kummituksen, joka oli todennut hänelle, että tämän aika on käymässä vähiin. Kaksi henkilöä todisti tästä oikeudessa ja oikeus vetosi kummituksen näkemiseen tuomion perusteena. Oikeudessa luultavasti ajateltiin, että Valpuri piti itseään syyllisenä, koska tiesi odottaa kuolemaansa. Mutta lain mukaan siitä ei ollut tuomion perusteeksi.
Historioitsija Marko Nenosen mukaan tuomio oli ankara ja epäoikeudenmukainen jopa ajan lakien mukaan. Noituuden todistaminen oli vaikeaa, ja Valpuria vastaan esitetyt todisteet olivat heikkoja ja summittaisia.
Piika Kerttu Tuomaantytär puolestaan tuomittiin 40 markan sakkoon, mikä oli suuri summa. Oikeus harkitsi hänenkin kohdallaan kuolemantuomiota, mutta päätöksessä todetaan lieventävänä asianhaarana, että Kerttu ei kuitenkaan osaa noitumisen konsteja, vaan oli toiminut Valpurin käskystä ja sotkeutunut asiaan nuoruutensa ja ymmärtämättömyytensä vuoksi.
Käräjillä langetettu tuomio lähetettiin Turun hovioikeuden tarkastettavaksi ja Turkuun lähti myös Valpuri, joka päätyi tyrmään ja hovioikeuden kuulusteltavaksi. Hovioikeuden arkisto on monilta osin tuhoutunut ja varsinkin Turun palo vuonna 1827 aiheutti suuria vahinkoja, mutta osa Valpuri Kynin kuulustelupöytäkirjasta on säilynyt, sillä se ehdittiin julkaista tärkeimmiltä osiltaan Åbo Tidningarissa vuonna 1795.
Tämän vuoksi tiedämme, että marraskuun 17. päivä vuonna 1649 Valpuri kutsuttiin kuultavaksi hovioikeuteen. Kuulustelupöytäkirjaan on merkitty, että Valpuri oli aiemmin joutunut vesikokeeseen Turussa. Kun asiaa kysyttiin ja tiedusteltiin, miten noita oli pysynyt pinnalla, Valpuri kertoi pitäneensä suutaan kiinni.
Merkintä vesikokeeseen joutumisesta on kiinnostava, sillä se ei ollut yleistä. Itse asiassa Valpurin tapaus on 1600-luvun Suomen alueelta yksi ainoista, ellei ainoa tunnettu tapaus. Vesikokeen perusideana oli se, että syyllinen kellui ja syytön upposi.
Hovioikeudessa kävi myös ilmi, että Valpuri Kyni oli noitien sukua. Valpurin vastaukset kuulustelijoiden kysymyksiin olivat hieman epäselviä ja hän sanoi moneen kysymykseen, ettei muistanut. Valpuri kuitenkin viittasi äitinsä polttamiseen roviolla.
Hovioikeuden kuulusteluissa Valpuri käyttäytyi melko uhmakkaasti ja yritti kieltää aikaisemmat syytteet ja oikeudenkäynnit. Kuulustelijoiden kysyessä miksi Valpuri kiistää selvän asian, tämä oli todennut, että "miksi sellaista tunnustaisi, jonka arvon herrat paremmin itse tietävät".
Hovioikeus oli kiinnostunut myös Valpurin kristinuskon tuntemuksesta. Valpuri luki pyynnöstä ulkoa uskontunnustuksen, mutta unohti kolmannen kohdan eli pyhityksen. Kun kuulustelijat tivasivat syytä, huudahti Valpuri, että ”Kuka voi kaiken muistaa!”. Isä meidän -rukouksen Valpuri oli osannut lausua melkein kokonaan, mitä voi historioitsija Marko Nenosen mukaan pitää varsin hyvänä tuloksena tuohon aikaan.
Hovioikeus pyrki painostamaan Valpuria toteamalla, että hänen pitäisi tunnustaa, sillä hänellä on edessään vain kuolema, mutta Valpuri Kyniltä ei saatu tunnustusta. Hänet vietiin takaisin Turun linnaan vankeuteen. Lopputulos hovioikeuden käsittelylle oli se, että kuolemantuomio lievennettiin, koska sille ei ollut riittäviä perusteita. Kuulustelupöytäkirjasta selviää, että Valpuri ruoskittiin ja hänen korvansa leikattiin irti. Lisäksi hänestä tehtiin lainsuojaton.
Valpuri Kyni eli ja kierteli vielä vuosia karmean rangaistuksensa jälkeen, mutta hänen vaiheitaan ei tunneta tarkasti. Hän on kuitenkin varmasti ollut heikossa kunnossa ruumiinrangaistuksensa jälkeen, ja joku on todennäköisesti auttanut häntä. Viitteitä Valpurin saamasta avusta on säilynyt. Loimaan syyskäräjillä vuonna 1653 tuomittiin kaksi talonpoikaa sakkoon, koska he olivat antaneet Valpurille ruokaa. Valpuri oli julistettu lainsuojattomaksi, joten häntä ei olisi saanut ruokkia. Valpurin myöhemmistä vaiheista saadaan viitteitä myös vuodelta 1658 olevasta tuomiokirjasta. Kun Markku Matinpoika Kouvo oli tuomiolla Huittisissa vuonna 1658, hänen kerrottiin majoittaneen Valpuria muutama vuosi sitten kolmen vuoden ajan tilallaan Talalassa.
Se, miten Valpuri kuoli, on epävarmaa. Perimätiedon mukaan Valpuri poltettiin lopulta roviolla. Mahdollisesta roviolla polttamisesta on löytynyt vain yksi tieto, maininta puhtaaksikirjoittamattomassa konseptituomiokirjassa vuodelta 1665. Siinä mainitaan toisen asian yhteydessä lyhyesti, että noitanainen Valpuri Kyni on poltettu roviolla Hämeenlinnassa. Tarkka aika ja tuomion syy eivät kuitenkaan selviä tästä merkinnästä. Renovoidut eli puhtaaksikirjoitetut tuomiokirjat eivät ole säilyneet tältä ajalta.
Valpuri Kyni eli aikana, jolloin Suomi oli osa Ruotsia. Kuningatar Kristiinan ajalla 1640–1650-luvuilla maallisen esivallan ote ulottui jo maaseudullekin. Oikeusjärjestelmä ei ollut niin mielivaltainen ja kehittymätön kuin usein luullaan. Noituudella vahingoittamisesta annettiin yleensä vapauttava tuomio, sillä tuomari ja lautamiehet eivät helposti uskoneet syytöksiä. Asiat pyrittiin tutkimaan tarkasti ja perättömästi toista noidaksi syyttänyt saattoi itse saada rangaistuksen. Valpuri Kynin vuonna 1649 määrätty kuolemantuomio jäi toteuttamatta, koska käräjillä ei selkeästi todistettu, että hän olisi tappanut jonkun. Lainpykälissä, joihin oikeus vetosi, kuolemanrangaistus voitiin määrätä vain toisen kuolemaan johtaneesta noituudesta.
Vähäpätöiset taikakeinot, kuten karjataiat, jotka olivat yleisiä tavallisen kansan keskuudessa, eivät kiinnostaneet kruunua. Vuosisadan puolivälin jälkeen tilanne kuitenkin muuttui, kun Ruotsi-Suomesta kehittyi lyhyessä ajassa kontrolliyhteiskunta ja kaikenlaista taikomista ja noitumista alettiin pitää epäilyttävänä.
Suomen alueella ei missään vaiheessa ollut noitavainoja, vaikka 1660- ja 1670-luvuilla järjestettiin muutamia laajempia noitaoikeudenkäyntejä. Toisin kuin ehkä monen mielikuvissa, Suomessa suurin osa noituudesta syytetyistä oli miehiä. Historioitsija Mirkka Lappalainen on kuvannut suomalaista noituutta 1600-luvulla kirjassaan Pohjoisen noidat. Hänen mukaansa noituuteen ja taikuuteen turvauduttiin keinona hallita omaa elämää. Lisäksi noituudesta yritettiin löytää selitys tragedioihin, kuten karjan tai perheenjäsenen kuolemaan. Noituustapauksien taustalta löytyy yleensä köyhyyttä, sairautta, pelkoa ja mielenterveysongelmia. Suomalaisissa noituutta koskeneissa oikeudenkäynneissä käsiteltiin yleisimmin noituudella vahingoittamista. Lappalainen kuvaa, että noituudesta syytetyt miehet olivat usein kovan luokan taparikollisia, jotka käyttivät noidan mainetta hyväkseen.
1600-luvulta tiedetään tapauksia, jossa ammattinoidalta on tilattu palkkamurha. Tällainen noita oli vuonna 1643 kuolemaan tuomittu Antti Lieroinen. Lappalaisen mukaan Lieroinen harjoitti liiketoimintaa, jossa hän taikakeinoin hankki varastettua tavaraa takaisin. Lieroista syytettiin käräjillä useista kuolemista ja vammoista, joita hän oli taikakeinoin aiheuttanut varkaille.
Marko Nenosen mukaan Suomessa langetettiin noitaoikeudenkäyntien tuloksena noin 150 kuolemantuomiota. Niiden toteutumista on kuitenkin mahdoton arvioida, sillä kuolemantuomiot lähetettiin lähes aina hovioikeuden käsittelyyn.
Historiantutkimuksessa Valpuri Kynin kaltaisten poikkeustapausten avulla on mahdollista tarkastella myös ajan normeja. Valpuri Kynin tapauksessa henkilökohtaisia tietoja on vähän, mutta aikakauden konteksti tarjoaa meille paljon mielenkiintoista tietoa. Valpurin tarina nivoutuu osaksi valtiollisen oikeuslaitoksen ja 1600-luvun uskomusten historiaa.
Historioitsija Marko Nenonen on luokitellut Valpurin Ala-Satakunnassa 1600-luvun puolivälissä vaikuttaneiden kerjäläis- ja maankiertäjänoitien joukkoon. He olivat tunnettuja pelottavista teoistaan, ja Valpurin lisäksi oikeuteen joutuivat esimerkiksi Maisa Erkintytär Köyliöstä ja Pekka Heikinpoika Huittisista. Nenosen mukaan on myös viitteitä siitä, että Valpuri on saattanut harjoittaa jonkinlaista parantajan tointa.
Valpuri Kynin tarina on alkanut elää omaa elämäänsä, ja esimerkiksi hänen roviolla polttamisestaan liikkuu erilaisia tietoja kansanperinteessä erityisesti historiallisen Satakunnan alueella. Onpa Valpurista tehty yksi rock-oopperakin. Sitä, millainen ihminen Valpuri Kyni oli, emme kuitenkaan saa tietää jäljelle jääneiden lähteiden avulla.
[Musiikkia]
[Lukija: Inka Saarela]
Tätä podcast-jaksoa tehdessä Marko Nenosen tutkimustyö sekä historioitsija Mirkka Lappalaisen kirja Pohjoisen noidat ovat olleet suurena apuna. Jakson kuvauksesta löydät kirjoittamisen apuna käytetyt lähteet sekä linkit käsiteltyihin aineistoihin. Kansallisarkistoa voi seurata Instagramissa, Facebookissa, X:ssä ja Threadsissa nimimerkillä Kansallisarkisto. Ota tilit seurantaan, mikäli historia ja arkistojen aarteet kiinnostavat. Kiitos, kun kuuntelit Arkistopodia.